tiistai 25. huhtikuuta 2017

Arkeologin rakkaustarina

Arkeologin työ on minulle rakasta ja teen sitä suurella innolla ja sydämellä. Arkeologian myötä olen saanut matkustaa ja kokea monia asioita ja olen päässyt tutustumaan syvällisesti omaan kotiseutuuni. Olen kiertänyt kaivauksilla ympäri Suomea ja opiskeluaikoinani kävin kaivauksilla myös Venäjällä. Kaivauksilla tehdään usein töitä syrjäseuduilla ja arkeologien kesken syntyy monesti tiivis porukka, jonka välillä tapahtuu paljon hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja.

Arkeologian ansiosta tapasin myös vaimoni Riinan. Hän oli samaa vuosikurssia kanssani ja tavattiin ensimmäistä kertaa, kun kaikki me ensimmäisen vuoden opiskelijat kokoonnuimme ensimmäisenä yliopisto-päivänä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut hirvittävän nopea rakkauden asioissa ja niinpä meillä kesti kolme vuotta ennen kuin ruvettiin seurustelemaan. Kolmessa vuodessa ehti kuitenkin tutustua henkilöön aika hyvin, joten ainakin tiesi mihin ryhtyi, kun se aika tuli.

Yhteiskuva Räisälän kaivausporukasta pioneerileirin portilla. Kuvasta löytyvät myös blogin kirjoittaja Andreas ja hänen tuleva vaimonsa Riina. Andreas istuu maassa toisena oikealta ja Riina seisoo ensimmäisessä rivissä myös toisena oikealta.

Riinan kanssa olimme alusta asti samalla aaltopituudella. Hän oli itse asiassa ensimmäinen tyttö, jolle saatoin puhua helposti ilman, että hermostutti. Siihen saakka olin aina muuttunut jäykäksi ja ruvennut sopertelemaan, jos jäin yksin jonkun tytön kanssa juttelemaan. Joku ujous siinä aina iski. Mutta Riinan kanssa oli siis toisin. Koska hän asui keskustassa ja minä Vantaalla, olin jo ensimmäisenä syksynä usein hänen luonaan yötä eri juhlien jälkeen, kun oma viimeinen bussini oli jo aikaa sitten mennyt. Mitään erityisen romanttista ei näinä öinä kuitenkaan tapahtunut, jos ei lasketa sitä, että ehdimme jutella hirvittävän paljon.

Pysyimme siis Riinan kanssa hyvinä kavereina kolme ensimmäistä vuotta. Sitten olimme molemmat lähdössä Venäjälle kaivamaan Räisälään, nykyiseen Melnikovoon, joka sijaitsi entisessä Suomen Karjalassa. Äitini taisi arvata, että jotakin oli tekeillä jo ennen kuin itse tiesin. Hänen epäilyksensä oli herännyt, kun hän oli kysellyt minulta, jos olin muistanut pakata kolmen viikon reissulle pesuainetta. Vastasin, että ei tarvinnut, Riinalla on mukana tarpeeksi minullekin.

Räisälässä saimme taas viettää paljon aikaa yhdessä. Lenkkeilimme hiekkateillä, joilla saimme välillä hypätä kyiden yli ja kävimme järvissä uimassa. Muut ympärillä ainakin huomasivat jotakin. Yhtenä iltana, kun istuimme leirinuotion ympärillä, opiskelijakaverimme Sanna kysyikin meiltä suoraan, että kertokaa nyt, ettekö te varmasti seurustele? Emme olleet sellaisesta puhuneet, joten kielsimme näin olevan. Kuitenkin samana iltana vielä vetäydyimme kahdestaan pois ja lähdimme kävelemään vanhassa pioneerileirissä sijainnutta majapaikkaamme kohti. Pysähdyimme talon edessä olleeseen leikkipuistoon juttelemaan ja olimme siellä pitkän tovin. Tämän keskustelun päätteeksi totesimme lopulta, että ehkä tässä on jotakin muutakin, kun pelkkää ystävyyttä.

Leikkikentän keskustelu oli mukava ja vapauttava, mutta emme me ruvenneet muille asiasta toitottamaan, kun juuri olimme leirinuotiolla kieltäneet seurustelevamme. Jatkoimme siis samaan malliin kuin aikaisemminkin ja menimme iltaisin pitkille kävelyille. Juttelimme vielä lisää, mutta hirveän fyysisiksi ei uskallettu vielä ryhtyä. Luontoakin ehdimme katsoa ja Riina tykkäsi sitä kuvata isältänsä saamalla vanhalla venäläisellä Zenit järjestelmäkameralla, joka oli hänellä mukana matkassa.

Riinan Zenit-kameralla ottama kuva Räisälän kaivauksista. Hieno kaivauspaikka sijaitsi Juoksemajärven rannalla. Järvessä kävimme usein peseytymässä työpäivän päätteeksi, sillä suihkuja ei pioneerileirissä ollut. Kuva Riina Koivisto.

Räisälän jälkeen Riinan ja minun suhteeni pääsi uusille urille ja lähti pikkuhiljaa kehittymään vakavampaan suuntaan. Kohta emme voineet asiaa enää muilta kieltää ja kun seurustelustamme kerroimme, kukaan ei ollut yllättynyt. Kai se oli päältä paistanut jo kauan. Itse emme sitä kuitenkaan olleet tajunneet ennen sitä yhtä iltaa vähän ennen juhannusta Räisälässä.

Andreas Koivisto

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

1000 vuotta vanha sukukirja ja epäonninen arkeologin ura

Viime viikolla vietettiin Job Shadow Day:ta. Job Shadow Day on yhteiseurooppalainen päivä henkilöille, joiden elämäntilanne, sairaus tai vamma vaikeuttaa työllistymistä. Kaupunginmuseoon oli yhteydessä kiinalainen, jo miltei 20 vuotta Suomessa asunut, Ji Xiang. Hän oli hyvin kiinnostunut historiasta ja arkeologiasta ja kyseli josko voisi tulla päiväksi seuraamaan museon arkeologia hänen työssään. Job Shadow Day viikolle osui sopivasti Espoon kaupunginmuseon kanssa yhteistyössä järjestettävä metallinilmaisinharrastajien koulutus ja siihen liittyvä kenttätyöpäivä. Sovittiin, että Ji saisi tulla mukaan Espooseen katsomaan, miten pellolta etsitään metallinilmaisimilla merkkejä muinaisesta ihmistoiminnasta.

Perjantaina aamuna klo 8.15 Ji oli sovittuna aikana täsmällisesti museon pihalla odottamassa lähtöä Espoonkartanolle. Olin nimittäin sopinut tapaavani kollegani Ulrika Rosendahlin siellä klo 9, jotta ehtisimme tehdä alkuvalmisteluja ennen harrastajien saapumista klo 10. Automatkalla Espooseen ehdin jutella Jin kanssa ja keskustella hänen kiinnostuksestaan menneisyyteen. Hän osasi paljon oman maansa historiasta ja oli hyvin kiinnostunut myös Suomen menneisyydestä.

Kuvassa oikealla oleva Ji Xiang avustaa Espoon kaupunginmuseon Ulrika Rosendahlia ja Vantaan kaupunginmuseon Andreas Koivistoa ottamaan talteen metallinilmaisinlöytöjä Espoonkartanon pellosta.

Ji kertoi, että oli pienenä poikana halunnut itsekin arkeologiksi ja pienenä kaivellut kotikylänsä maita vanhojen esineiden toivossa. Ura oli vain jäänyt kovin lyhyeksi. Kuusivuotiaana hän oli nimittäin arkeologia leikkiessään sattunut rikkomaan likavesiviemärin. Sen seurauksena kylässä oli viikon haissut todella pahalta, eikä kaikkia vessoja voinut käyttää. Ji oli saanut isältänsä tempauksestaan kunnon tupenrapinat ja samalla isä oli heittänyt pois hänen kaivuuvälineensäkin. Arkeologin ura siis tyssäsi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Vaikka ei saanutkaan lupaa isältänsä ryhtyä arkeologiksi, Jin kiinnostus historian tapahtumiin säilyi. Ja miksei olisi säilynyt. Kun siinä autossa juttelimme menneestä, niin kävi nopeasti selville myös Kiinan pitkä uljas historia ja asema korkeakulttuurina. Ji kertoi hänen esi-isänsä olleen upseeri keisarin armeijassa. Juuri ennen mongolien valloitusta 1000-luvulla tämä upseeri oli aloittanut sukukirjan pitämisen. Siihen on siitä lähtien merkitty kaikki sukuun syntyneet lapset, myös Jin itsensä nimi siitä löytyy. Ymmärsitteköhän oikein, siis 1000-luvulta!

Minulle miltei 1000 vanha sukukirja (tai nykyään vissiin monta nidettä) oli ainakin jotakin aivan tajunnanräjäyttävää. En ollut koskaan edes villeimmissä unissani voinut ajatella, että joku tuntisi sukunsa noin pitkältä ajalta. Suomessa voi parhaimmillaankin päästä sukututkimuksessa vain 1500-luvun puoliväliin, eikä kukaan ainakaan ole pitänyt tarkkaa kirjaa sukulaisistaan niin pitkältä ajalta. Kyselin Jiltä josko he järjestävät paljon sukujuhlia. Hän kertoi, että ei kovin usein. Koska ovat pitäneet kirjaa niin tarkasti, heillä on kuitenkin tuhansia sukulaisia. Juhlien järjestäminen vaatii siis aika isot tilat…

Job Shadow Day oli siis todella antava päivä minulle, en olisi varmaan koskaan tavannut Jitä ilman tällaista järjestelyä. Ji vaikutti myös tyytyväiseltä päivän antiin. Saimme nähdä muutaman hienon löydönkin nousevan Espoonkartanon pellosta ja viettää koko päivän raikkaassa ulkoilmassa!

Andreas Koivisto

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Rakkaudesta Håkansböleen


Rakkaudesta Håkansböleen -blogisarjassa julkaisemme yksityiskohtia kartanon kokoelmista ja historiasta. Tekstin on toimittanut Kati Tyystjärvi, joka oli museologian perusopintoihin kuuluvassa harjoittelussa Vantaan kaupunginmuseossa keväällä 2017. 


Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Vantaan kaupunki oli ostanut Håkansbölen kartanon keväällä 2005. Saman vuoden syksyllä kiinnostunut yleisö tungeksi Vantaan kaupunginmuseon opastetuilla kierroksilla kartanon jugendtyylisessä päärakennuksessa, minä muiden mukana.

Kartanossa aika oli pysähtynyt. Arvid ja Lilli Sanmark rakensivat itselleen valoisan uuden kodin 1900-luvun alussa. Arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli paitsi seinät myös sisustuksen jugendin hengessä. Sanmarkien suku siirtyi Ruotsiin, ja vaikka kartano oli suvun omistuksessa täydet 100 vuotta, on paljon alkuperäistä jugendia tallella.

Eteisen sohvan saattoi harrastajakin tunnistaa jugendtyyliseksi. Se on korkeaselkäinen kulmasohva. Sohvan kulmassa on pieni pyöreä hylly. Kalustekokonaisuuteen kuuluvat myös sohvapöytä ja valaisin. Sohva oli verhoiltu punertavalla kankaalla.





Sohvan runko on mäntyä, joka on tammiviilutettu ja lakattu. Pöytä on tammea. Kalusteissa toistuu V-muotoinen punaiseksi petsattu intarsiakoristelu.




Kaupunginmuseon asiantuntijat päättivät, että sohva konservoidaan alkuperäiseen asuunsa. Tuhohyönteiset olivat tuhonneet sohvan pehmusteet, joten verhoilun pohjatyöt oli tehtävä alusta asti uudelleen. Mutta oliko sohva aina ollut punainen? Sohvan alkuperäisestä verhoilusta tietoja on niukasti, eikä valokuvia vanhemmilta ajoilta ole säilynyt.

Armas Lindgrenin alkuperäiset sohvapiirustukset löytyivät Håkansbölen kartanon arkistosta. Niiden mukaan sohva oli vihreällä kankaalla verhoiltu. Mutta oliko alkuperäistä värisuunnitelmaa noudatettu?





Sohvan puuosat ja pöytä koristeluineen ovat toteutuneet täsmälleen luonnoksen mukaisesti. Luonnoksessa sohva on kuvattu muista Lindgrenin piirustuksista poiketen osaksi sisustusta. Kuvassa näkyykin hänen ehdotuksensa myös seinän väriksi. Väritutkimuksissa eteisen seinän väriksi on paljastunut punainen, kuten luonnoksessakin.Myös sohvan läheisyydessä sijaitsevan kaakeliuunin koristelussa on vihreää kaakelia ja punaista maalauskoristelua. Vihreä verhoilukangas luonnoksessa on siis linjassa eteishallin muun sävymaailman kanssa.

Konservoinnin yhteydessä vaaleanpunaisen kankaan alta löytyi murretunvihreää pellavakangasta.

Materiaalitutkimuksissa kuitu osoittautui pellavaksi. On epätodennäköistä, että sohvassa olisi ollut useampia verhoiluita ennen siinä viimeiseksi ollutta vaaleanpunaista. Jugend-ajan kalusteissa yleinen verhoilumateriaali oli villa, mutta myös pellavaa käytettiin.

Kaiken tämän tiedon pohjalta sohva päätettiin konservoida Lindgrenin luonnoksen ja vanhan verhoilun alta löytyneen vihreän pellavakuidun pohjalta oletettuun alkuperäiseen asuunsa. Kankaaksi valittiin 100 % pellavakangas, jonka murrettu vihreä sävy täsmää löydetyn kuidun vihreään sävyyn sekä sointuu seinän värin kanssa.

Sohvan selkänojan yläreunan kuvion alkuperäisestä tekniikasta ei ole tietoa. Tyylin kalusteissa käytettiin yleisesti kirjontakoristelua, mutta kuvion suuren koon perusteella on applikointi, eli päällikeompelu, myös mahdollinen ja todennäköisempi vaihtoehto. Kuvion kankaan punainen sävy valittiin puuosien intarsian ja seinän sävyn perusteella.

Ja volá: tässä on Håkansbölen eteisen kulmasohva konservoituna ja näytteillä vuoden 2012 World Design Capital -tilassa Tikkurilassa, odottamassa pääsyä takaisin kotiin, kartanolle.







Kuvat: Pekka J. Heiskanen / VKM.
Lähteet: Vantaan kaupunginmuseon Håkansböle-aineisto ja verkkosivujen Kurkkaa kokoelmiin -tekstit vuodelta 2012.