torstai 23. heinäkuuta 2015

Tanssilavan tapoihin tutustumassa

Työelämä haastaa joskus yllättävin tavoin. Tällä kertaa se haastoi kolme tanssitaidotonta museotyöntekijää illaksi pääkaupunkiseudun suurimmalle tanssilavalle, Helsinki-Paville. Helsinki-Pavin lavalla on tanssittu jo vuodesta 1965 – niin pitkään, että paikkakunnan nimikin on ehtinyt vaihtua Helsingin maalaiskunnasta Vantaaksi.

Tanssi-iltana sää oli sateinen. Kuva Stella Karlsson.

Heinäkuisena keskiviikkoiltana keräsimme museolla laukkuihimme nauhureita, muistivihkoja ja kameroita. ”Olette vain ihan rennosti”, kannusti lavatansseja harrastava kollega. ”Mutta muistakaa seistä oikealla reunalla lavaa! Teidän pitää myös jättää käsilaukut naulaan, eikä tanssiinhausta saa kieltäytyä.” Entistä epävarmempina lähdimme matkaan kohti Itä-Hakkilaa.

Helsinki-Pavi rakennettiin metsän keskelle, Itä-Hakkilan pientaloalueen länsipuolelle. Nykyisin lavan ympärillä sijaitsee teollisuusrakennuksia. Vanhojen kotimaisten elokuvien kesäidylli tuntui olevan kaukana kun kävelimme bussipysäkiltä sateessa kohti lavaa. Sisällä lavalla tunnelma oli kuitenkin kotoisa. Saavuimme ennen tanssien alkua, kun yhtye viritti soittimiaan, kahvilan keittiössä leivottiin sämpylöitä ja töiden alkua odottavat vapaaehtoistyöntekijät ehtivät vielä istahtaa kahvion pöytiin. Pääsylippumme talletimme muistivihkojen väliin odottamaan pääsyä museon kokoelmiin.

Kuvan pääsyliput löytyvät nykyisin museon kokoelmista. Kuva Stella Karlsson.
Tanssilava oli sisältä yllättävän suuri. Tanssilattian lisäksi Pavilla on laaja kahvio tiskeineen ja pöytineen, ulkoterassi, ”kosintakammari” kirjahyllyineen ja nojatuoleineen hiljaisempia keskusteluja varten, sekä pitkä eteinen. Pikku hiljaa väkeä saapui lavalle. Eteisalueen tuoleilla istuen tanssijat vaihtoivat sopivammat kengät jalkaan, katselivat tanssikenkiä myyvän kojun tarjontaa ja odottelivat tanssien alkua.

Pavilla järjestetään tanssikursseja ennen illan esiintyjää. Päätimme rohkeasti osallistua tähänkin toimintaan sekä havainnoinnin että uusien kokemusten takia. Illan tanssina oli rumba-bolero ja kuvioihin pääsi hyvän opetuksen myötä tanssitaidotonkin. Huomasimme, että kurssille osallistui myös tanssia paljon harrastaneita henkilöitä. Helpoilta tuntuvien perusaskelten jälkeen alkoi paritanssin opettelu. Osallistua saattoi ilman partneriakin, sillä naiset ja miehet tanssivat sisäkkäisissä ringeissä ja pari vaihtui aina kotvan kuluttua.

Tanssikurssilla oli sekä lavatanssien ensikertalaisia että tanssia pidempään harrastaneita. Kuva Stella Karlsson.

Tanssin alkeissa vaikeimmalta tuntui viejän seuraaminen ja toisen tanssityyliin mukautuminen. Vaikka tanssipari ei askeleita ihan hallitsekaan, naisen tehtävänä tanssissa on seurata. Tanssin tiimellyksessä keskusteluun ei juuri ollut aikaa eikä sitä odotettukaan. Kohteliasta oli ainakin tervehtiä ja sanoa vuoron vaihtuessa kiitos. Askelvirheet ja törmäilyn sai tosin paremmin anteeksi, jos kertoi olevansa asialla ensimmäistä kertaa.

Dokumentointityöhön kuului tanssimisen kokeilun lisäksi kävijöiden haastatteluita ja yleistä tanssilavakulttuurin havainnointia. Projektistamme oli tiedotteita lavan ovilla, ja nauhureiden ja kameralaukkujen kanssa pyörivät museotyöntekijät herättivätkin huomiota. Kyse ei kuitenkaan ollut vain työvälineiden tuomasta näkyvyydestä, vaan lavalla pidempään käyneet tuntuivat huomaavan kun mukaan tuli uusia kasvoja. Illan aikana haastattelimme sekä sellaisia tanssijoita, joiden ensimmäinen tanssikerta Pavilla oli tapahtunut vuosikymmeniä sitten, että ihan ensimmäistä kertaa paikalle saapunutta nuorempaa tanssiparia.

Vuodelta 1967 peräisin olevan katselmuspöytäkirjan mukaan ”’Helsingin Paviljonki’ nimisessä huvihuoneistossa” saa olla ”yhteensä kaikenkaikkiaan 1525 henkilöä.” Lähes 50 vuotta myöhemmin sateinen ilta verotti kuulemma hieman kävijöitä, mutta näin ensikertalaisten silmin lattialla riitti runsaasti väkeä aivan esiintyjän ensitahdeista alkaen. Jäimme miettimään, kuinka täyttä tanssilattialla niinä täydempinä iltoina onkaan.

Kameran ja nauhureiden lisäksi tärkeitä työvälineitä olivat perinteiset kynä ja paperi. Kuva Stella Karlsson.

Kuten haparoiva rumbamme, myös tanssisalin tapojen havainnointi kävi meiltä välillä kantapään kautta. Kahvilan tasanteelle vihkoineen asettautunut museotyöntekijä huomasi ennen pitkää, että naiset katsoivat tanssia toiselta puolelta salia ja kahvilan tasanne oli muodostunut miesten tilaksi. Oli mielenkiintoista seurata muun muassa sitä, miten tanssisaliin asetuttiin, mitkä olivat hyvien tanssijoiden alueita ja missä sai käydä levähtämässä. Parhaat paikat varattiin nopeasti.

Tanssikurssin aikana aloimme ihmetellä, tutustuuko lavalla uusiin ihmisiin lainkaan kun keskustelu jää tanssikuvioiden tieltä syrjään. Erään haastatellun mukaan tanssilavoilla toiseen tutustuminen voikin olla monivuotinen projekti. Lopulta kuitenkin ne piirteet, joita itse Paville lähtiessä jännitimme, keräsivät monelta haastatellulta kiitosta. Tanssin selkeä etiketti antaa tukea täysin vieraiden ihmisten keskelle menemiseen. Eikä se kuulunut aina tutustumistakaan estäneen -  useampi haastateltu kertoi, kuinka oli tutustunut tulevaan puolisoonsa juuri Pavin tanssilattialla. Kenties tuonakin heinäkuun iltana kohtasi joku pari, joka vuosikymmenten päästä muistelee ensikohtaamistaan Helsinki-Pavilla.

Tanssi jatkui vielä pitkään museon työpäivän päätyttyä. Kuva Stella Karlsson.


Maija Korvenkangas ja Marika Tarkiainen

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Terveisiä Kasarikodista!


Vieläkö muistat kesän vuonna 1985? Vantaan kaupunginmuseon Kasarikodissa Kivistön Asuntomessuilla pääsee tunnelmoimaan 1980-luvun hengessä. Aikakauden sisustus, vaatteet ja lelut tuovat mieleen muistot 30 vuoden takaa.

Kasarikoti on toteutettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun sisustusarkkitehtuuriopiskelijoiden Josefiina Forssin, Kia Koposen ja Jonna Teeriojan kanssa. Esineitä kotiin on löytynyt niin kirppareilta, kodeista kuin museon kokoelmistakin. 

Idea Kasarikodista syntyi museon henkilökunnan pohtiessa, kuinka museo voisi osallistua kotikaupungissa järjestettäviin Asuntomessuihin. Esiin nousi ajatus museon omasta näyttelyasunnosta, joka sisustettaisiin jonkin vuosikymmenen tyyliin. Harkinnan jälkeen vuosikymmeneksi valikoitui 1980-luku, tarkemmin kesä 1985.

Olohuoneen seinä sai koristuksekseen kukallisen tapetin.
Kuten ei monikaan koti, ei Kasarikotikaan ole rakentunut hetkessä. Sisustuksen suunnittelu on sisustusarkkitehtuuriopiskelijoiden käsialaa. Seiniä maalaamaan ja tapetoimaan pääsi moni museon henkilökunnasta. Huonekaluja, tauluja ja muuta kodin tavaraa on hankittu sekä käytännöllisyys- että tyylinäkökulmista. Lopputuloksena on asunto, johon astuessaan voi aistia tutun tunnelman, kodin. Kuten amanuenssiltamme Marika Tarkiaiselta kysyttiin hänen avattuaan oven: ”Oletko kauankin asunut täällä?”. 

Tervetuloa kylään!

                                                           
Vielä näyttelytekstit paikoilleen, ja kaikki alkaa olla valmista!

Anni Pykäläinen

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Viimeinen M-juna


Toukokuisilla Museopäivillä juttelin Helsingin kaupunginmuseon Ville Ylikahrin ja Ulla Teräksen kanssa kesällä aloittavasta Kehäradasta ja sen myötä historiaan jäävästä lähijunan M-tunnuksesta. Ja siitä, että se herättää vähän haikeutta.

Olemme kaikki Länsi-Vantaan kasvatteja ja M-juna on ollut meille tärkeä kulkuväline nuoruudessa ja myöhemmin. Ville kertoi aikovansa muutaman kaverinsa kanssa matkustaa Vantaankoskelle viimeisellä M-junavuorolla, joka lähtee Helsingistä tiistaina 30.6. klo 23.39. Ajatus oli hauska ja päätimme perustaa Facebook-tapahtuman Viimeinen M-juna.

Käsitteeksi muodostuneella M-junalla on ollut merkittävä rooli monen helsinkiläisen, mutta eritoten länsivantaalaisen elämässä viimeisen 40 vuoden aikana. Juna on ollut kätevä kulkuneuvo niin töihin mennessä, koulumatkoilla kuin vapaa-ajan riennoissa ja sillä on päässyt keskustaan kaikkein nopeimmin. Erityisesti radan varren nuorille se on ollut ensisijainen liikkumismuoto pois Vantaalta ja takaisin kotiin.

Viimeinen M-juna -tempaus osui suoraan lähiönostalgian ytimeen. Tapahtumaseinä täyttyi saman tien tunteikkaista muistoista ja valokuvista 1970-luvulta tähän päivään. Osallistujia ilmoittautui lopulta melkein 4000, joista paikalle jonkun arvion mukaan saapui reilu tuhat.

Viimeisen M-junavuoron lähtöryysistä Helsingin päärautatieasemalla. Kuva Stella Karlsson.
Myös virallisemmat tahot suhtautuivat tempaukseemme alusta asti myönteisesti. Muun muassa HSL kirjoitti Facebook-sivuillaan: "Suosittelemme lämpimästi! Emme osaa kuin ihailla ihmisten – tässä tapauksessa M-junanostalgikkojen – joukkoliikenneinnostuksen tasoa."

Viimeinen M-juna profiloitui heti hyvänmielen tempaukseksi. Tapahtuman seinälle ilmestyneet M-junamatkustajien muistot olivat pääosin positiivisia. Aikatauluja häirinneitä lumisateita ja pakkasia, karuja kommelluksia eikä pelottavia asemanseutuja muisteltu kovin pahalla, harvemmin edes mainittiin. Nuoruusmuistot junaan sammumisista olivat vuosien varrella muuttuneet noloista tilanteista hauskoiksi seikkailuiksi.

Vaikka kutsuimme tapahtuman koolle yksityishenkilöinä, tarjosi se ainutlaatuisen mahdollisuuden myös museotyön tekemiseen. Aiheenahan nostalgiaa pursuva, matalan osallistumiskynnyksen some-tapahtuma on vahvasti tätä päivää ja siksi mitä herkullisin nykydokumentointikohde. Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseot valokuvasivat, haastattelivat ja havainnoivat yhdessä M-junan viimeisen ajelun.

Tuukka Määttänen suunnitteli tapahtumaan juhlakangasmerkin, jota nopeimmat saivat ostaa ennen viimeisen M-junan lähtöä. Merkkejä voi kesällä ostaa Vantaan kaupunginmuseosta Tikkurilasta. Kuva Terhi Lamminpää.
Viimeisen M-juna -tempaus oli karnevaalihenkinen, ”Skumpat messii ja hymy korvii!” -meininki, mutta hilpeyteen oli sekoittunut hitunen haikeutta ja aimo annos nostalgiaa. Saattojoukko oli kirjavaa, ei siis pelkästään perinteiseen nostalgia-ikään ehtineitä keski-ikäisiä, vaan joukossa oli lisäksi sekä vanhempaa väkeä että paljon parikymppisiä nuoria. Oli hienoa huomata, että nostalgia ei olekaan keski-iän kynnyksellä heräilevä tunnetila, vaan sen valtaan on luontevaa antautua minkä ikäisenä vain.

Oli hauska meininki ja kiva, kun oli porukkaa nuoresta vanhaan, vaunut täynnä!

Tapahtuman perustajat Vantaankoskella, kun viimeinen M-juna on saapunut päätepisteeseensä. VR lahjoitti vanhan M-junakyltin Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Tapahtuman suosio ja siihen liittyvä tunnelataus yllätti museoväenkin. Mikä ihme sai näin valtavan joukon jakamaan henkilökohtaisia muistojaan tapahtuman seinällä ja matkustamaan arkiyönä Vantaankosken asemalle, josta ei ainakaan junavuorolla pääsyt enää takaisin Helsinkiin? Kysymyksessä oli kuitenkin ihan tavallinen lähijuna.

Viimeisen M-junavuoron jälkeen, kalusto pysyy samana, tutut asemat säilyvät, matkustusmahdollisuudet lisääntyvät, mutta kirjain muuttuu. Jotakin tuttua ja turvallista häviää. Tästä lähtien junan päätepysäkki ei ole enää kotikulmilla Länsi-Vantaalla vaan se jatkaa matkaansa maagisen Itä-Vantaan rajan toiselle puolelle. Yön viimeiseen junaan nukahtava ei herääkään enää Vantaankoskella vaan pahimmassa tapauksessa löytää itsensä jostakin Itä- tai Keski-Vantaan lähiöstä.

Onhan siinä tietynlainen jännä fiilis, että M-juna loppuu. Vaikka siihen tuleekin sitten uusi linja ja käytännössä mikään ei muutu. Mutta tavallaan joku  tietty aikakausi loppuu ja toinen aikakausi alkaa. Onhan siinä semmosta muutoksen fiilistä ilmassa jonkin verran.

 
Sarjakuva Heli Kärkkäinen.
Monet paikalle tulleet kertoivat, että Viimeinen M-juna oli kokemus, jota ei haluttu missata. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat olleet ajelemassa ensimmäisessä M-junassa 40 vuotta sitten ja halusivat olla myös viimeisessä. Toiset kertoivat aikovansa matkustaa viimeisen M-junan lisäksi myös ensimmäisellä Kehäjunalla. Ylipäätään uudet, ainutlaatuiset ja vähän kreisitkin jutut houkuttelevat. Kokemukset itsessään nähdään rikkautena. Se että voi olla mukana jossakin ainutkertaisessa jutussa, olla tekemässä historiaa.


Huopalahden asemalla. Kuva Tuukka Tuomisto.

Viimeinen M-juna ei varmastikaan olisi paisunut näin isoksi ilmiöksi ilman sosiaalista mediaa. Facebook-tapahtuman seinä tarjosi innostavan kanavan muistojen ja kuvien jakamiseen. Yhteisten kokemusten kautta arkinen lähijuna muuttui erityiseksi, meidän kaikkien M-junaksi, jonka poismenoa saatiin surra yhdessä, vaikka sitten vähän pilke silmäkulmassakin.

Kyllä tuolla M-junalla tulee aina olemaan paikka meikäläisen sydämessä. Mukavia muistoja. Tuntuu uskomattomalta että kohta ei enää stogen nokassa komeile kirjainta M. Mutta maailma muuttuu ja tulee varmasti tuosta kehäradasta ja niiden junien tunnuksesta nykypäivän nuorille myös vanhempana tärkeä. M-juna R.I.P.

Kannelmäen asemalla. Kuva Iris Shalal.

Anna Kangas

(Lainaukset haastatteluista ja Facebook-tapahtuman seinältä)