perjantai 26. kesäkuuta 2015

Rappioromantiikkaa Åbyssa

Joskus läheltäkin löytyy unohdettuja ja ihmeellisiä paikkoja. Sellainen on eittämättä Piispankylän Åby, jossa kaupunginmuseon arkeologit avasivat kenttäkautensa. Purettu betonitehdas ja vanha hylätty maatila kertovat rappiotilastaan huolimatta ruusuisesta menneisyydestä.

Vanhan puretun betonitehtaan ympäristö muistutti kuunmaisemaa. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Puretun betonitehtaan ympäristö on kuin karu kuunmaisema. Vanhojen betonilattioiden ja tiiviiksi tampatun maan väleistä nousee vain yksittäisiä kitukasvuisia puita ja rikkaruohoja. Tehtaasta muistuttaa enää ruosteiset lipputangot, joiden juurella kukoistavat ruusupuskat. Lyhyen matkan päässä keskeltä maalaismaisemaa kohoavat kerrostalot kertovat myös betonitehtaan olemassaolosta, sillä niissä asuivat tehtaan työntekijät.

Betonitehtaan vanhat lipputangot ovat säilyneet. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Kun avoimesta tehdasmaisemasta siirtyy alas kohti Vantaanjokea, muuttuu maisema täysin. On kuin olisi siirtynyt kuusta viidakkoon. Polku johtaa valtavan maakellarin ohi villiintyneeseen metsikköön. Aluksi paikalla ei erottanut kun yli metrinkorkuisia horsmia ja nokkosia, joiden lehdillä roikkui etanoita ja kotiloita. Jonkun ajan ja kävelyn jälkeen rupesi kuitenkin kasvillisuuden lomasta löytymään vanhan maatilan ympäristöön kuuluneita elementtejä. Tila oli hylätty kun se joutui betonitehtaan puristukseen.

Palaneesta Åbyn päärakennuksesta oli jäljellä hiiltyneet hirret sekä uuneista peräisin olevat tiilikasat. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ensiksi löytyi palaneen 1800-luvun alun rakennuksen jäänteet. Talon puutarhasta oli säilynyt saniaiset, jotka olivat säilyttäneet asemansa muun kasvillisuuden joukossa ja kohosivat yhtä korkealle kuin horsmat. Talon jälkeen löytyi tiiliharkoista tehty kaivo sekä navetan kiviramppi. Saniaiset antoivat vihiä siitä, että myös muita puutarhakasveja olisi voinut säilyä. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin yksinäinen kituutteleva syreenipensas, yksinäiset viinimarja- ja karviaispensaat sekä kaksi valtavaa omenapuuta. Ne olivat jääneet havaitsematta, sillä niin isoja omenapuita ei edes osannut etsiä.

Joenrannsta löytyi ruostunut tuoli, josta joku oli istunut ihailemassa ohivirtaavaa Vantaanjokea. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Jatkaessa matkaa talon ohi löytyy hurmaava Vantaanjoki. Joki oli tilan kohdalla leveä ja kaunis. Vastaranta oli myös seesteisen rauhallinen ja vehreä ilman häiritseviä rakennuksia. Vaikka tila oli päässyt usean vuosikymmenen ajan rappeutumaan, pystyi siinä joen rannalla kuitenkin kuvittelemaan miten hieno tila ja kuinka kaunis sen ympäristö onkaan kukoistuskaudellaan 1500-luvulta 1970-luvulle ollut.

Hylätyn maatilan ympäristöstä löytyi monenlaista romua, kaikkea autonmoottoreista ja akuista talousjätteeseen. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.


Ennen meitä arkeologeja muutkin olivat toki löytäneet tämän Åbyn ihmeellisen alueen. Siitä kielivät kaikki ympäristöstä löytyvät romut sekä tyhjät kaljatölkit ja lasinsirpaleet. Paikalle oli myös dumpattu myrkkyjä ja öljyjä niin paljon, että tapaus päätyi muutama vuosi sitten Poliisi-TV:hen saakka. Kaikesta tästä huolimatta paikan yllä huokui jotakin todella hienoa rappioromantiikkaa.

Andreas Koivisto

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Bongaa kilometripylväs

Oletko koskaan nähnyt matalia kivisiä tolppia tai pylväitä maanteiden varsilla matkatessasi? Ne ovat entisajan liikenneopasteita, kilometripylväitä. Pylväisiin on merkittynä kilometrimäärä seuraavaan kaupunkiin tai liikennekeskukseen sekä edellisestä keskuksesta kulunut matka. Nykyisin teiden varsilla edelleen möllöttävät kiviset pylväät ovat suurimmaksi osaksi peräisin 1920–30-luvuilta, mutta niiden historia ulottuu vuosisatoja taaksepäin. 


Kilometripylväs jossain Vantaalla...
Kilometripylväitä käytettiin jo antiikin Rooman valtateillä. Suomeen ja Vantaalle ne saapuivat kuitenkin vasta myöhemmin, 1600-luvulla, jolloin tiestön mittauksen yhteydessä pystytettiin ”peninkulmapatsaat”. Ne olivat matkaa mittaavia kivisiä pylväitä, joita oli maanteiden varsilla peninkulman välein. Keskiajalla peninkulmaksi käsitettävä matka vaihteli eri paikkakunnilla, mutta 1600-luvulla peninkulma standardisoitiin kuudeksi tuhanneksi syleksi. Nykymitassa se on 10 688 metriä. Tuohon aikaan tiet mitattiin käsin, nuoraa mittana käyttäen.

Aikana ennen nopeaa tiedonvälitystä tai nykyisiä nopeita kulkupelejä oli aikaa vievä matkustaminen välttämätöntä muun muassa kaupanteon, virkamiesten tiedonkeruun, viestinvälityksen tai käräjille menon vuoksi. Kirkkoon ja markkinoillekin piti yleensä matkustaa, joten teillä liikkuminen kuului olennaisena osana myös aivan tavallisen talonpoikaisihmisen elämään. Peninkulmapatsaat ja myöhemmin virstanpylväät ovat historiassa olleet tärkeitä opasteita teillä liikkujille. 


Matkanteko oli nykypäivään verrattuna hidasta. Matkalaisen hyvinvointi oli riippuvaista tienvarsien kestikievareista, joista sai lepopaikan, syötävää ja rehua hevoselle. Yleisin tapa liikkua teillä oli kävellen tai ratsain. Kärryt tai rattaat olivat hitaita ja epämukavia kulkuvälineitä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, sillä tiet olivat kapeita ja epätasaisia. Talvella reki oli joutuisa ja käytännöllinen matkustustapa. 


Matkaajien opastaminen tuli tarkemmaksi uusien tiestönmittausten myötä.  Teitä alettiin viitoittaa ja kestikievarit merkittiin puisilla pylväillä 1800-luvulla. Myös virstanpylväät ja myöhemmin kilometripylväät tehtiin puusta, joten ne ovat valitettavasti jo lahonneet teiden varsilta. 

Ellen Wickströmin uusi auto 1920-luvun lopulla.
Viimeinen käsipelillä toimitettu teiden mittaus tehtiin 1920–30-luvuilla, jolloin pystytettiin kiviset kilometripylväät. Vielä tuolloin matkanteko maanteillä oli suhteellisen hidasta. Pylväät olikin tehty siten, että kuljettaja joutui katsomaan taakseen nähdäkseen kilometrilukeman seuraavaan keskukseen. Liikenneturvallisuudelle tällaisesta vilkuilusta ei ilmeisesti koitunut mittavaa haittaa, 20-luvun hevoskyytien ja harvalukuisten autojen vauhti nyt kun ei kenenkään päätä huimannut.

1980-luvulla oli aikoja sitten jo siirrytty nykyisenlaisiin kilometriviittoihin ja tieopasteisiin. Silloin koettiin, että vanhanaikaiset kilometripylväät olivat vaarallisia liikenteelle, ja monin paikoin ne kerättiin kokonaan pois. Vanhoja pylväitä päätyi tuolloin paljon yksityisten ihmisten pihoille. Moni entinen kilometripylväs saakin jatkaa elämäänsä portinpielitolppana nököttäen. 


Ylästöntie vuonna 1982
Pylväät ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi, kun yksityishenkilöt ovat kyselleet, josko niitä saisi teiden varsilta käydä hakemassa omaan portinpieleensä. Tämä ei kuitenkaan aivan käy päinsä. Teiden varsilla edelleen alkuperäisillä paikoilla sijaitsevat pylväät ovat alkaneet käydä harvalukuisiksi, ja niiden merkitys tieliikennehistoriasta kertovina esinenä on kasvanut. Vantaan kaupunginmuseo on erityisen kiinnostunut Vantaan alueella sijaitsevista kilometripylväistä, ja niiden tarkat sijainnit pitäisikin nyt kartoittaa.

Voit auttaa museolaisia kilometripylväiden metsästyksessä, kun liikut kesällä Vantaan teillä: bongatessasi kilometripylvään lähetä kuva museolle somen välityksellä, lyhyen sijaintikuvauksen kera, tunnuksilla #kilometripylväskisa ja @VantaaKaupMuseo. Kuvan lähettäneiden kesken arvotaan museokaupan tuotteita.


Pylväsbongauksen parhaita apajia ovat todennäköisesti vanhojen tielinjojen varret, kuten Suuren Rantatien tai Hämeentien linjat. Tästä karttalinkistä voit nähdä, missä historialliset tiet nykyään kulkevat Vantaalla:

http://kartta.vantaa.fi


(Klikkaa esille sivupalkista pudotusvalikko Rakentaminen - Rakentamisrajoitteet ja sieltä ruksi ”Rakennusperintö”. Historialliset tielinjaukset näkyvät vihreinä viivoina.
)

Janika Aho