torstai 31. elokuuta 2017

Arkeologin suhde kiviin

Pidän paljon yleisöluentoja. Aika usein ihmiset tuovat niihin näytille mielenkiintoisina pitämiään kiviä, joita ovat löytäneet erilaisista paikoista. Suurin osa minulle näytetyistä kivistä on luonnollisia, vaikkakin usein jännittävän ja erikoisen muotoisia. Kiviä esittävillä henkilöillä kohdistuu kuitenkin yleensä suuret odotukset kiviin ja on aina yhtä vaikea sanoa heille, että juuri heidän kivensä eivät kelpaa museon kokoelmiin. Kerran kävi niin, että minulle kiveä esittänyt henkilö tuli myöhemmin museolle ja halusi näyttää kiveä uudelleen asiantuntijalle. Hänen harmikseen asiantuntija sattui tässä tapauksessa taas olemaan minä. Kun henkilöä oltiin museon avoinnapidosta ohjaamassa minun luokseni, hän totesikin: ”Olen jo näyttänyt kiveä hänelle, ei häntä kiinnosta!”

Mutta kyllä tasaisin väliajoin löytyy ihan oikeasti arkeologiakin kiinnostavia kiviä. Viime keväällä metallinilmaisinharrastaja löysi esimerkiksi kivikirveen ennestään tuntemattomalta arkeologiselta kohteelta. Kohteella on siis saattanut sijaita kivikautinen asuinpaikka. Sama henkilö oli toisesta paikasta löytänyt myös vanhan myllynkiven. Nämä kivet kiinnostivat!

Tällä viikolla minulle soitti vanhempi rouvashenkilö, jolla oli nurkissaan vanhoja kiviä ja halusi minun tulla katselemaan niitä. Kivet olivat kuulemma peräisin vuonna 1987 valmistuneen kauppakeskus Isomyyrin rakennustöitä edeltäviltä arkeologisilta kaivauksilta. Rouva kertoi, että hänen miehensä oli hakenut kivet kaivauksilta ja tuonut ne kotiin. Nyt ne olivat vain tiellä. Koira kuulemma sinne kaivausalueelle oli juossut, ei mies muuten olisi sinne mennyt sekoittamaan paikkoja.

Arkeologi ja 1980-luvulla arkeologisilta kaivauksilta pois viety kivi. Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Lähdin siis katsomaan kiviä ja niitä tosiaan oli kerrostalohuoneistossa aika moinen kasa. Yksi kivistä erottui joukosta. Se oli veden hioma sileäpintainen kivi, jollaisia esiintyy kivikautisissa punamultahaudoissa vainajien pään kohdalla. Mies olikin kertonut rouvalleen, että juuri tämä kivi oli ollut muinaisen heimopäällikön haudassa. Kelpuutin tämän kiven mukaani takaisin museolle, mutta loput kivet näyttivät tässäkin tapauksessa olevan luonnollisia. Pettyneenä rouva totesi, että tuonko ainoastaan otat. Hän olisi mielellään nähnyt, että olisin auttanut häntä kantamalla loputkin kivet ulos huoneistosta. Pysyin kuitenkin kovana ja kelpuutin vain tämän yhden ja ainoan...

Arkeologin suhde kiviin on siis monisäikeinen. Mutta kyllä kiinnostusta löytyy, kunhan se oikea vaan osuu kohdalle!

Andreas Koivisto

torstai 20. heinäkuuta 2017

Työssäoppimassa museossa


Toukokuussa 2017 aloitin kolmikuukautisen työharjoitteluni Vantaan kaupunginmuseolla. Valitsin Vantaan kaupunginmuseon työharjoittelupaikakseni, koska olen aina ollut kiinnostunut kulttuurista ja historiasta. Minua harjoittelun palkattomuus ei haitannut, päinvastoin. Halusin tulla tänne oppimaan, ja paljon olenkin oppinut!

Olen kiitollinen päästyäni tänne työharjoitteluun. Työ on ollut kiinnostavaa ja monipuolista. Olen oppinut paljon muun muassa asiakaspalvelusta, kassatyöskentelystä, museokaupan ylläpidosta ja Vantaan historiasta. Lisäksi olen oppinut Vantaan kaupungista työnantajana ja museosta työympäristönä.

Minulla alkaa syksyllä kolmas lukuvuosi Mercuriassa, kauppiaiden kauppaoppilaitoksessa, ja koen olevani oikealla alalla. Aikaisemmin olen tehnyt harjoitteluja mm. Tammiston Gigantissa. Aiempiin harjoittelupaikkoihin verrattuna Vantaan kaupunginmuseo on uniikimpi ja monipuolisempi. On ollut mukavaa oppia museon toiminnasta harjoittelun ohessa, näyttelyn avaamisesta/sulkemisesta, kassaohjelman käytöstä sekä asiakaspalvelutilanteista. Minut voi tavata museon avoinna pidossa syyskuulle saakka, ja suosittelenkin kaikkia tulemaan tutustumaan Rakkauden tiloja – Tunteiden kiitotiellä -näyttelyyn. Kaupunginmuseo sijaitsee Dixin ja Sokos Hotelli Vantaan välissä. Tervetuloa siis! Näyttelyyn on vapaa pääsy.


Aaro

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Vantaan muinaisuus mukaan kaupunkikuvaan

Ylästöntien länsipäässä olevalle Mårtensbyn Lillaksen keskiaikaiselle kylätontille pystytettiin viime viikolla kaksi infokylttiä. Kylttien avulla paikan menneisyys avautuu aivan uudella tavalla. Kaikille ei ehkä muuten tulisi mieleen, että vaatimattoman näköisellä metsittyneellä kumpareella keskellä peltoa olisi 1500-luvulla asunut paikkakunnan rikkain ja vaikutusvaltaisin kauppias. Kyltit kertovat lisää tästä Jöran Bonde nimisestä kauppiaasta sekä paikalla tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja niiden tuloksista ja löydöistä.

Työmiehet kokoavat kylttiä Lillaksen keskiaikaiselle tonttimaalle. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vielä tämän syksyn aikana myös Vantaan Jokiniemeen pystytetään paikan muinaisuudesta kertova infokyltti. Jokiniemi sijaitsee puolestaan Tikkurilan itäpuolella, Tikkurilantien Keravanjoen ylittävän sillan kohdalla. Jokiniemessä on sijainnut yksi Suomen laajimpia kivikautisia asuinpaikkoja. Sielläkin on järjestetty useana vuonna arkeologisia kaivauksia ja tehty upeita löytöjä.

Toinen Lillaksen infokylteistä odottaa jalkoihin valetun betonin kuivumista. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka monet pitävät Vantaata nuorena historiattomana kaupunkina, niin täällä on paljon kerroksellisuutta. Sitä pyritään nyt aktiivisesti tuomaan kaupunkilaisten silmien eteen. Kyltit ovat yksi osa tätä tavoitetta, mutta eivät ainoita. Niiden lisäksi verkosta löytyy esimerkiksi mielenkiintoisia historiasta kertovia kävely- tai pyöräilyreittejä. Sekä Lillas että Jokiniemi löytyvät kohteina Vantaan historialliset jokikävelyt mobiilioppaasta. Oppaan reittejä voi seurata älypuhelimella, tabletilla tai tietokoneella, eikä siihen tarvitse ladata erillistä sovellusta. Mobiiliopas löytyy osoitteesta http://tarinasoitin.fi/jokikavelyt.

Kun puhutaan Vantaalla historiattomuudesta tai juurettomuudesta, ongelmana ei siis ole se, että täällä ei olisi tapahtunut mitään ennen 1960- ja 1970-lukua, kun kaupunkia ruvettiin toden teolla rakentamaan. Ongelma on siinä, että Vantaalle on viime vuosikymmenten aikana muuttanut paljon uutta väkeä, joka ei vielä tunne kunnolla uuden kotikaupunkinsa menneisyyttä. Tuomalla sitä paremmin kaupunkilaisten ulottuville, toivotaan sen auttavan näkemään Vantaata uusin silmin ja sitä kautta olemaan ylpeä kotipaikkakunnastaan ja sen mielenkiintoisesta historiasta.

Andreas Koivisto

torstai 8. kesäkuuta 2017

Rakkaudesta Håkansböleen: Kartanon uunit


Rakkaudesta Håkansböleen -blogisarjassa julkaisemme yksityiskohtia kartanon kokoelmista ja historiasta. Tekstin on toimittanut vieraileva blogisti Kartanon kummit ry:n Kati Tyystjärvi.


Arvid ja Lilli Sanmark rakennuttivat Håkansböleen uuden päärakennuksen heti muutettuaan kartanolle 1905. Nuori pariskunta pyysi arkkitehti Armas Lindgreniä, suomalaisen arkkitehtuurin kärkinimiä muokkaamaan silloisesta päärakennuksesta itselleen paremmin sopivan. Vanha päärakennus oli peräisin Munsterhjelmien ajalta 1800-luvun puolesta välistä. Vaikka tilaa olisi Sanmarkien nelilapsiselle perheelle ollutkin riittävästi, tyyli ei vastannut 1900-luvun alun mieltymyksiä. Lindgren suunnitteli kokonaan uuden rakennuksen, ja vanha purettiin.

Suomalainen jugend, muualla art-de-noveau, suuntautui sekä kansainvälisyyteen että kansallisromantiikkaan. Tärkeätä jugendille oli kokonaisuuden hallinta. Jugendarkkitehti suunnitteli paitsi seinät ja katot myös sisustuksen eli kalusteet, valaisimet ja tekstiilit.

Håkansbölen kartano siirtyi Vantaan kaupungille vuonna 2005. Kaupan mukana tuli useita Lindgrenin alkuperäisiä huonekaluryhmiä ja valaisimia. Huonekalut odottavat konservoituina päärakennuksen kunnostuksen valmistumista.

Päärakennuksessa on silti nähtävää jo nyt, ennen kuin remontti on alkanutkaan. Arkkitehti Lindgren suunnitteli myös uunit, joilla talo lämmitettiin. Puulämmitys olikin tuohon aikaan järkevä vaihtoehto maalaiskartanossa, jossa puuta kasvoi taatusti omassa metsässä ja työväkeä oli saatavilla puita pilkkomaan ja uuneja lämmittämään. Eikä vielä tiedetty mitään siitä, millainen pienhiukkasten lähde puunpoltto on!

Lindgren ei olisi ollut jugendarkkitehti, ellei hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää kaakeliuunien suunnittelussa. Jokainen uuni on erilainen muodoltaan ja koristelultaan. Kaikissa uuneissa on osittain kaakelipintaa, osittain rappausta.

Alkuperäisiä uuneja on jäljellä 12 kappaletta. Keittiön uunit on purettu, samoin kuin keittiön yläpuolella olevat toisen kerroksen palvelijoiden huoneiden uunit. Myös alakerran pehtoorin huoneessa ei ole enää uunia eikä toisessa kerroksessa Per Kastenin huoneessa.

Uunien purkaminen liittynee uuden keskuslämmityksen asentamiseen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uunit tulivat tarpeettomiksi. Kerrotaan myös, että uunien hormit olisivat vahingoittuneet Helsingin pommituksissa eikä niitä olisi uskallettu enää käyttää.

Kaikki uunit ovat upeita, mutta valitettavasti alkuperäiset koristemaalaukset on aikoinaan peitetty maalaamalla päälle. Arvid ja Lilli Sanmarkin nuorin poika Per Kasten tuli kartanon isännäksi jo 1920-luvulla. Hän löysi nuorikkonsa Astridin Ruotsista. Olisivatkohan uudet sisustusihanteet tulleet hänen mukanaan Selkämeren yli? Joka tapauksessa jugendin tumma värimaailma vaihtui jossain vaiheessa vaaleisiin sävyihin ja koristeellinen, viitteellisesti luonnon muotoja toistuvat koristekuviot jäivät uuden maalikerroksen alle.



Vain kaksi uunia on säilynyt alkuperäisessä maalissa. Biljardihuoneessa on pyöreä kellertävä uuni, jonka kaakeleissa on jugendtyylisiä kukkia ja toisessa laidassa pylväsmäinen kasviaiheinen kuvio. Toinen, aika paljon vaatimattomampi, yksinkertaisilla neliöillä kirjailtu vaaleankeltainen uuni on lasten kouluhuoneessa. Tässä uunissa on omalaatuinen rakenne, eräänlainen lämpökaappi. Voin kuvitella, miten lapset istuvat lukemassa läksyjään syystuulen tuivertaessa kartanon nurkissa. Ja voi sitä riemua, kun Fina-neiti antaa luvan ottaa lämpökaapista kuumaa mannavelliä!



Kookkaimmat uunit ovat ruokasalissa, eteishallissa ja yläkerran hallissa. Ruokasalin uunissa on laajin kaakelipinta, jonka sininen väri on aikoinaan sointunut huoneen muun sisustuksen ja rappauspinnan maalauksen kanssa.



Yläkerran uunissa taas ovat erikoisuutena koristemaalaukset, jotka eivät ole Lindgrenin käsialaa vaan ne on myöhemmin maalattu jugendia jäljitellen. Työn tulos ei ihan vastaa arkkitehtimestarin omaa kädenjälkeä! Lindgrenin taitavuutta on jonkin verran näkyvissä yläkerran vierashuoneen uunissa. Ja mikä värimaailma! Punaisiin kaakeleihin on alun perin liittynyt vihreä väri. Lisäksi konservaattorit ovat jo raaputtaneet esiin osan uskomattoman upeasta ruusukoristeesta.

Håkansbölen kartanon päärakennukselle on tehty sisätilojen restaurointitutkielma (Arkkitehtitoimisto Schulman Oy) vajaa kymmenen vuotta sitten. Restaurointi ei ole edennyt varojen puutteen vuoksi. Lähes kaikki Håkansbölen uunit on suunnitelmissa esitetty palautettavaksi alkuperäiseen asuunsa, ehkä joku säästetään osana kartanon kerroksellista sisustusta.

Olisi hienoa, kun arkkitehti Armas Lindgrenin alkuperäisten kaakeliuunien restauroinnissa päästäisiin pikaisesti vauhtiin. Uuni kerrallaan ne palautuvat alkuperäiseen loistoonsa, joka kertoo uudesta ajasta, kansallisromantiikasta ja luonnon ihmeellisyydestä. Hyvää kannattaa odottaa!



Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Patojen äärellä Tanskassa

Teksti ja kuvat: Anne Vuojolainen
Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija 



Pääsin tutustumaan Tanskan jokikunnostuksiin yhdessä pääkaupunkiseudun eri vesistöasiantuntijoiden kanssa. Olin paikalla ainoana museoiden edustajana ja kulttuuriympäristöasiantuntijana. Vantaalla jokiin liittyvät kunnostus- ja parannustyöt ovat erittäin ajankohtaisia vanhojen vesimyllyjen ja patojen alueilla. Vesistöt ja niiden ympäristöt ovat mahdollistaneet asumisen, kalastuksen, maanviljelyn ja teollistumisen jo vuosisatojen ajan, joten niiden äärelle on tiivistynyt historiallisia kerroksia, rakenteita ja merkityksiä. Ihmisen jättämät jäljet ja kulttuurihistorialliset merkitykset ovat vaalittavia arvoja jokien kunnostustöissä samalla kun tulee huomioida luontoon ja eläimiin liittyvät suojelutavoitteet sekä erilaisiin virkistysmahdollisuuksiin liittyvät tarpeet, kuten luontomatkailu, veneily ja kalastus.

Fynin saarella sijaitsevalla Odense-joelle on rakennettu vesieliöstölle sopiva matala kulkuväylä ja samalla voitu säilyttää riittävä syväys jokilaivoille, jotka ovat seilanneet ylös ja alas jokea vuodesta 1882 asti.

Tanskassa on painittu hyvin samantyyppisten haasteiden kanssa kuin Suomessakin lisääntyneen kalastusharrastuksen ja -matkailun myötä. Kalakantojen parantaminen ja esteiden poistaminen merikalojen nousemiseksi jokiin ja puroihin merkitsee usein kompromissien etsimistä mm. vanhojen vesimyllyjen, patorakenteiden ja myllylampien säilyttämisen kanssa. Tanskassa näitä historiallisia rakenteita on säilynyt huomattavasti enemmän kuin Suomessa, ja vanhoja myllyjä ja erilaisia sulkuja löytyy jokien varsilta tiheästi.

Tanskan Fyn on maan kolmanneksi suurin saari ja sijaitsee Jyllannin niemimaan ja Själlannin välissä. Fynissä käynnistettiin lähes kolmenkymmentä vuotta sitten Sea Trout Fyn -projekti, jonka tavoitteena on saada meritaimenet nousemaan ylös jokiin ja puroihin kutemaan.

Fynin kunnat sijoittavat hankkeeseen vuosittain puolisen miljoonaa euroa, joka käytetään taimenen kasvatukseen, vesistöjen kunnostukseen sekä turismin edistämiseen sekä markkinointiin. Projekti on saavuttanut hyvin tavoitteensa ja kalojen elinolosuhteita on pystytty parantamaan merkittävästi samalla kun lisääntynyt kalastusturismi on parantanut alueen taloutta. Kalojen muuttoliikkeen tieltä on poistettu ylävirrasta yli 200 estettä, kuten vesimyllyjen patoja, vesivoimaloita ja kastelujärjestelmiä. Samalla on tehty erilaisia kalojen elinolosuhteita parantavia toimia, rakennettu kutupaikkoja ja muotoiltu aikoinaan suoristetut reitit kaloille sopivan mutkaisiksi. Fynin alueen joissa ja puroissa on kuitenkin vielä noin 1200 vapaata virtausta rajoittavaa estettä.

Tanskassa kuunnellaan maanomistajia ja suojeltua puronsolinaa


Tvaerskov–myllyn vanhasta padosta on säilytetty pieni osa ja sille on ohjattu maanalaista putkea pitkin vettä putoavan vedenäänen säilyttämiseksi.

Jokikunnostusekskursiolla oli kiinnostavaa huomata, että vaikka Tanskan museoviranomaisia oli kuultu jokikunnostusprojektien yhteydessä niin kokonaisvaltaista kulttuuriympäristön ja sen arvojen vaalimisista sekä esiin tuomista oli vaikea tavoittaa eri kohteissa. Paikallisilta oppailta sain kuulla, että historialliset arvot on vanhoilla myllypaikoilla otettu huomioon ensisijaisesti kulloisenkin myllyn- tai maanomistajan tärkeäksi kokemista intresseistä lähtöisin. Varhaiseen teollisuushistoriaan ja myllytoimintaan liittyvissä paikoissa oli kiinnitetty kohteesta riippuen huomiota erilaisiin yksityiskohtiin.

Erikoisin suojelukohde oli omasta mielestäni ääni, joka syntyi padosta putoavan veden kuohusta. Tvaerskov-myllyn omistajalle oli ollut tärkeää, että tuo ääni säilytetään, vaikka itse pato ja sen muodostama vesiallas eli myllylampi katoaisi. Nyt vanhan myllyn viereen johdetusta putkesta putosi norona vettä josta se hiljalleen imeytyi maahan tai valui tien ali betonikannella peitettyyn umpikaivoon. Entisen myllylammen paikalla kiemurteli satoja metrejä pitkä uusi uoma, jolla kierrettiin padon pudotus ja mahdollistettiin kalojen nousu ylävirtaan.

Vanhalta Tvaerskov-myllyn padolta vesi valuu tien ali metalliritilän läpi betonikantiseen umpikaivoon. Vanha puusto on kaadettu näkymän tieltä.
Tvaerskov-myllyn patoallas on kuivattu ja uusi jokiuoma kaivettu kiertämään myllyn ja padon alue (kuvassa ylhäällä oikealla).

Jokikunnostustyön aikana Jyllannissa Aller-myllyn ja padon alueella oli kylän asukkaiden toiveiden mukaisesti tärkeänä historiallisena kohteena säilytetty vanha myllyrakennus ja myllylampi. Niiden historiallinen ja maisemallinen merkitys oli myös matkailijalle helppo todeta paikan päällä. Padon ja myllylammen säilyttämiseksi uusi jokihaara oli rakennettu muutaman kymmenen metrin päähän vanhasta uomasta kalojen kulkua varten. Padon alajuoksu myllyn vierestä oli kuitenkin tämän takia kuivanut karun näköiseksi ja paljastanut 1960-luvulla uusitun betonipadon massiiviset metalliset putket. Myllyn ja suhteellisen nuoren patorakenteen kokonaisuus ei näyttäytynyt enää arvokkaaseen kulttuurimaisemaan sopivalta. Mylly oli jäänyt kuin kala kuivalle maalle. Kompromissi, joka tässä oli tehty, ei toiminut parhaalla tavalla kulttuuriympäristön vaalimisen suhteen, eikä paikallisoppaan mukaan myöskään vesieliöstölle.

Padottu myllylampi on säilynyt yläjuoksulla osana vanhan Aller-vesimyllyn arvokasta kulttuuriympäristöä.

Aller-vesimylly on jäänyt alajuoksulla ns. kuivalle maalle, kun vettä ei enää johdeta myllylle vaan uudelle uomalle.
Betoninen pato ja metalliset vesiputket ovat jääneet vaille käyttöä kun Aller–myllylle johtanut joki on siirretty.

Kohti kulttuuriympäristön kokonaisvaltaista huomioimista

Ekskursion monipuolisten jokikunnostuskohteiden äärellä oppi monia asioita. Kulttuuriympäristö on asukkaille ja yhteisöille Tanskassa erityisen tärkeää ja paikallisen historian vaalimisessa on monia eri merkityksiä ja intressejä, joita kyläyhteisön ulkopuolelta tuleva tarkastelija ei ymmärtäisi huomioida. Paikallisille asukkaille tärkeitä historiallisia kohteita ja niihin liittyviä arvoja pitäisi kunnostusprojektien yhteydessä tarkastella myös laajemmasta kulttuuriympäristön vaalimisen näkökulmasta. Hyvään lopputulokseen ja kulttuurihistoriallisten kohteiden arvokkaaseen esiintuomiseen pitäisi löytää keinoja, joilla tärkeiden yksityiskohtien vaalimisen lisäksi saataisiin tehdyistä muutoksista huolimatta säilytettyä historiallisia kohteita harkittuina ja harmonisina ympäristöinä. Ympäristön kokonaisvaltaisen huomioimisen ja myös jälkitöiden ja maisemoinnin merkitys tuli hyvin esille monissa kunnostuskohteissa.

Tanskalaisia myllyjä:  Tvaerskov, Holsted, Aller ja Ejby.

Erääseen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen en saanut matkalla vastausta. Miksi Tanskassa, jossa lähes kaikki rakennukset ovat punatiilisiä, kaikki myllyt ovat valkoisia?





tiistai 25. huhtikuuta 2017

Arkeologin rakkaustarina

Arkeologin työ on minulle rakasta ja teen sitä suurella innolla ja sydämellä. Arkeologian myötä olen saanut matkustaa ja kokea monia asioita ja olen päässyt tutustumaan syvällisesti omaan kotiseutuuni. Olen kiertänyt kaivauksilla ympäri Suomea ja opiskeluaikoinani kävin kaivauksilla myös Venäjällä. Kaivauksilla tehdään usein töitä syrjäseuduilla ja arkeologien kesken syntyy monesti tiivis porukka, jonka välillä tapahtuu paljon hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja.

Arkeologian ansiosta tapasin myös vaimoni Riinan. Hän oli samaa vuosikurssia kanssani ja tavattiin ensimmäistä kertaa, kun kaikki me ensimmäisen vuoden opiskelijat kokoonnuimme ensimmäisenä yliopisto-päivänä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut hirvittävän nopea rakkauden asioissa ja niinpä meillä kesti kolme vuotta ennen kuin ruvettiin seurustelemaan. Kolmessa vuodessa ehti kuitenkin tutustua henkilöön aika hyvin, joten ainakin tiesi mihin ryhtyi, kun se aika tuli.

Yhteiskuva Räisälän kaivausporukasta pioneerileirin portilla. Kuvasta löytyvät myös blogin kirjoittaja Andreas ja hänen tuleva vaimonsa Riina. Andreas istuu maassa toisena oikealta ja Riina seisoo ensimmäisessä rivissä myös toisena oikealta.

Riinan kanssa olimme alusta asti samalla aaltopituudella. Hän oli itse asiassa ensimmäinen tyttö, jolle saatoin puhua helposti ilman, että hermostutti. Siihen saakka olin aina muuttunut jäykäksi ja ruvennut sopertelemaan, jos jäin yksin jonkun tytön kanssa juttelemaan. Joku ujous siinä aina iski. Mutta Riinan kanssa oli siis toisin. Koska hän asui keskustassa ja minä Vantaalla, olin jo ensimmäisenä syksynä usein hänen luonaan yötä eri juhlien jälkeen, kun oma viimeinen bussini oli jo aikaa sitten mennyt. Mitään erityisen romanttista ei näinä öinä kuitenkaan tapahtunut, jos ei lasketa sitä, että ehdimme jutella hirvittävän paljon.

Pysyimme siis Riinan kanssa hyvinä kavereina kolme ensimmäistä vuotta. Sitten olimme molemmat lähdössä Venäjälle kaivamaan Räisälään, nykyiseen Melnikovoon, joka sijaitsi entisessä Suomen Karjalassa. Äitini taisi arvata, että jotakin oli tekeillä jo ennen kuin itse tiesin. Hänen epäilyksensä oli herännyt, kun hän oli kysellyt minulta, jos olin muistanut pakata kolmen viikon reissulle pesuainetta. Vastasin, että ei tarvinnut, Riinalla on mukana tarpeeksi minullekin.

Räisälässä saimme taas viettää paljon aikaa yhdessä. Lenkkeilimme hiekkateillä, joilla saimme välillä hypätä kyiden yli ja kävimme järvissä uimassa. Muut ympärillä ainakin huomasivat jotakin. Yhtenä iltana, kun istuimme leirinuotion ympärillä, opiskelijakaverimme Sanna kysyikin meiltä suoraan, että kertokaa nyt, ettekö te varmasti seurustele? Emme olleet sellaisesta puhuneet, joten kielsimme näin olevan. Kuitenkin samana iltana vielä vetäydyimme kahdestaan pois ja lähdimme kävelemään vanhassa pioneerileirissä sijainnutta majapaikkaamme kohti. Pysähdyimme talon edessä olleeseen leikkipuistoon juttelemaan ja olimme siellä pitkän tovin. Tämän keskustelun päätteeksi totesimme lopulta, että ehkä tässä on jotakin muutakin, kun pelkkää ystävyyttä.

Leikkikentän keskustelu oli mukava ja vapauttava, mutta emme me ruvenneet muille asiasta toitottamaan, kun juuri olimme leirinuotiolla kieltäneet seurustelevamme. Jatkoimme siis samaan malliin kuin aikaisemminkin ja menimme iltaisin pitkille kävelyille. Juttelimme vielä lisää, mutta hirveän fyysisiksi ei uskallettu vielä ryhtyä. Luontoakin ehdimme katsoa ja Riina tykkäsi sitä kuvata isältänsä saamalla vanhalla venäläisellä Zenit järjestelmäkameralla, joka oli hänellä mukana matkassa.

Riinan Zenit-kameralla ottama kuva Räisälän kaivauksista. Hieno kaivauspaikka sijaitsi Juoksemajärven rannalla. Järvessä kävimme usein peseytymässä työpäivän päätteeksi, sillä suihkuja ei pioneerileirissä ollut. Kuva Riina Koivisto.

Räisälän jälkeen Riinan ja minun suhteeni pääsi uusille urille ja lähti pikkuhiljaa kehittymään vakavampaan suuntaan. Kohta emme voineet asiaa enää muilta kieltää ja kun seurustelustamme kerroimme, kukaan ei ollut yllättynyt. Kai se oli päältä paistanut jo kauan. Itse emme sitä kuitenkaan olleet tajunneet ennen sitä yhtä iltaa vähän ennen juhannusta Räisälässä.

Andreas Koivisto

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

1000 vuotta vanha sukukirja ja epäonninen arkeologin ura

Viime viikolla vietettiin Job Shadow Day:ta. Job Shadow Day on yhteiseurooppalainen päivä henkilöille, joiden elämäntilanne, sairaus tai vamma vaikeuttaa työllistymistä. Kaupunginmuseoon oli yhteydessä kiinalainen, jo miltei 20 vuotta Suomessa asunut, Ji Xiang. Hän oli hyvin kiinnostunut historiasta ja arkeologiasta ja kyseli josko voisi tulla päiväksi seuraamaan museon arkeologia hänen työssään. Job Shadow Day viikolle osui sopivasti Espoon kaupunginmuseon kanssa yhteistyössä järjestettävä metallinilmaisinharrastajien koulutus ja siihen liittyvä kenttätyöpäivä. Sovittiin, että Ji saisi tulla mukaan Espooseen katsomaan, miten pellolta etsitään metallinilmaisimilla merkkejä muinaisesta ihmistoiminnasta.

Perjantaina aamuna klo 8.15 Ji oli sovittuna aikana täsmällisesti museon pihalla odottamassa lähtöä Espoonkartanolle. Olin nimittäin sopinut tapaavani kollegani Ulrika Rosendahlin siellä klo 9, jotta ehtisimme tehdä alkuvalmisteluja ennen harrastajien saapumista klo 10. Automatkalla Espooseen ehdin jutella Jin kanssa ja keskustella hänen kiinnostuksestaan menneisyyteen. Hän osasi paljon oman maansa historiasta ja oli hyvin kiinnostunut myös Suomen menneisyydestä.

Kuvassa oikealla oleva Ji Xiang avustaa Espoon kaupunginmuseon Ulrika Rosendahlia ja Vantaan kaupunginmuseon Andreas Koivistoa ottamaan talteen metallinilmaisinlöytöjä Espoonkartanon pellosta.

Ji kertoi, että oli pienenä poikana halunnut itsekin arkeologiksi ja pienenä kaivellut kotikylänsä maita vanhojen esineiden toivossa. Ura oli vain jäänyt kovin lyhyeksi. Kuusivuotiaana hän oli nimittäin arkeologia leikkiessään sattunut rikkomaan likavesiviemärin. Sen seurauksena kylässä oli viikon haissut todella pahalta, eikä kaikkia vessoja voinut käyttää. Ji oli saanut isältänsä tempauksestaan kunnon tupenrapinat ja samalla isä oli heittänyt pois hänen kaivuuvälineensäkin. Arkeologin ura siis tyssäsi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Vaikka ei saanutkaan lupaa isältänsä ryhtyä arkeologiksi, Jin kiinnostus historian tapahtumiin säilyi. Ja miksei olisi säilynyt. Kun siinä autossa juttelimme menneestä, niin kävi nopeasti selville myös Kiinan pitkä uljas historia ja asema korkeakulttuurina. Ji kertoi hänen esi-isänsä olleen upseeri keisarin armeijassa. Juuri ennen mongolien valloitusta 1000-luvulla tämä upseeri oli aloittanut sukukirjan pitämisen. Siihen on siitä lähtien merkitty kaikki sukuun syntyneet lapset, myös Jin itsensä nimi siitä löytyy. Ymmärsitteköhän oikein, siis 1000-luvulta!

Minulle miltei 1000 vanha sukukirja (tai nykyään vissiin monta nidettä) oli ainakin jotakin aivan tajunnanräjäyttävää. En ollut koskaan edes villeimmissä unissani voinut ajatella, että joku tuntisi sukunsa noin pitkältä ajalta. Suomessa voi parhaimmillaankin päästä sukututkimuksessa vain 1500-luvun puoliväliin, eikä kukaan ainakaan ole pitänyt tarkkaa kirjaa sukulaisistaan niin pitkältä ajalta. Kyselin Jiltä josko he järjestävät paljon sukujuhlia. Hän kertoi, että ei kovin usein. Koska ovat pitäneet kirjaa niin tarkasti, heillä on kuitenkin tuhansia sukulaisia. Juhlien järjestäminen vaatii siis aika isot tilat…

Job Shadow Day oli siis todella antava päivä minulle, en olisi varmaan koskaan tavannut Jitä ilman tällaista järjestelyä. Ji vaikutti myös tyytyväiseltä päivän antiin. Saimme nähdä muutaman hienon löydönkin nousevan Espoonkartanon pellosta ja viettää koko päivän raikkaassa ulkoilmassa!

Andreas Koivisto