torstai 19. huhtikuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Korso

Korson, kuten niin monen muunkin paikan historia, on oleellisesti riippuvainen sinne johtaneista reiteistä. Korson kohdalla alueen asutuksen kehitys alkoi rautatien rakentamisen myötä, tai oikeastaan vasta muutama kymmentä vuotta Helsinki-Hämeenlinna radan valmistumisen jälkeen. Valmistumisvuodesta 1862 lähtien vuoteen 1886 asti kyseisellä rataosuudella kulki ainoastaan kaukojunia. Yksiraiteiselle pääradalle tarvittiin kuitenkin ohituspaikka, ja Korso ollessaan Tikkurilan ja Keravan välissä valittiin kohtaamispaikaksi. Korson asema mainitaan ensimmäisen kerran junien pysähdyspaikkana Helsingin-Pietarin radan aikataulussa vuonna 1889. Aluksi kyseessä oli vain seisake, jossa junat pysähtyivät satunnaisesti. Säännöllinen aikataulun mukainen liikennöinti aloitettiin vuonna 1890.

Korson vanha asema on yksi Vantaan valtakunnallisesti arvokkaista rakennusperintökohteista. Vanha asemapuisto on pienentynyt alkuaikojensa koosta etenkin Urpiaisentien rakentamisen myötä. Vanha asemarakennus sijoittuu aivan Urpiaisentien läheisyyteen. Nykyinen asemarakennus ei ole alkuperäinen, sillä se poltettiin sisällissodan tapahtumien yhteydessä vuonna 1918 (Lisätietoa: https://tarinasoitin.fi/vantaa1918). Uusi asema rakennettiin palaneen tilalle samana vuonna arkkitehti Thure Hellströmin laatimien mallipiirrosten mukaisesti. Samoin piirustuksin on rakennettu myös Kauhajoen, Teuvan ja Harjavallan asemat. Tehdyistä muutoksista huolimatta rakennuksessa on yhä näkyvillä sen rakennusaikana muodissa olleen jugendin tyylipiirteitä esim. radanvarren päätykolmioiden ristikkokoristeet.

Ylempänä kallion päällä sijaitseva asuinkasarmi on asemarakennusta vanhempi, todennäköisesti alkuperäisen asemarakennuksen aikalainen. Vuonna 1901 valmistuneen rakennuksen suunnitteli rautatiehallituksen yliarkkitehti Bruno Granholm. Rakennuksessa oli alun perin viisi asuntoa. Rakennuksen julkisivujen taidokkaissa ja runsaissa puukoristeluissa näkyy aikakauden uusrenessanssityylin vaikutus (puurakennusten kohdalla puhutaan myös nikkarityylistä tai sveitsiläistyylistä). Asemarakennusten kokonaisuudesta on lisäksi jäljellä talousrakennus, jossa on kaikille huoneistoille tarkoitetut omat varastotilat. Rakennus on ensimmäiseen 1900-luvun vaihteen rakennusvaiheeseen kuuluva. Käyttötarkoituksesta huolimatta tämänkin rakennuksen arkkitehtuuriin on panostettu. Koristeellisia puuosia on ovien vuorilaudoissa sekä päätyräystäiden räystäslaudoissa ja -konsoleissa.

Korson rautatieasema 1979. VKM.


Korson pientaloasutuksen varhaisvaiheista
Junaradan vaikutuksesta Helsingin maalaiskuntaan alkoi 1900-luvun alusta alkaen muodostua pientaloasutusta. Radan varresta palstoitettiin tontteja Helsingissä työssä käyvälle väestölle. Palstoitus kiihtyi 1920-luvulla, muun muassa siksi, että Helsingissä tuli voimaan huoneenvuokrasäätely. Sen seurauksesta pääkaupunkiseudulta toimeentuloa hakemaan tullut työväki muutti enenevissä määrin maalaiskunnan puolelle, myös ihan sen rajaseuduille asti, nykyisen Korson alueelle. Korson nykyinen alue kuului tuolloin Helsingin maalaiskunnan lisäksi osaksi Tuusulaa ja Keravaa.

Helsingin ulkopuolella tonttimaata sai halvemmalla ja rakentamismääräykset eivät olleet niin tiukkoja kuin Helsingissä. Vuonna 1931 lähtien palstoitusta alettiin kontrolloimaan siten, että siitä tuli pyytää lausunto lääninhallitukselta. Tätä ennen valvontaa ei juurikaan ollut. Korsossa palstoitus tapahtui pääasiallisesti nykyisen Korsontien varrella ja sen eteläpuolisella alueella. Siellä on vieläkin jäljellä paljon vuosisadan alkuvuosikymmenten rakennuskantaa.


Korson liikekeskusta
Korson taajama kasvoi nopeasti sotien jälkeen. Etenkin Leppäkorven ja Vierumäen alueille rakennettiin paljon rintamamiestaloja. Väestön lisääntymisen ei noudattanut kuntarajoja ja palveluiden saaminen aiheutti hallinnollisia ongelmia. Kuntaliitoksia harkittiin sekä Tuusulan että Keravan kanssa. Lopulta koko alue päätettiin liittää Helsingin maalaiskuntaan vuonna 1954. Myös oman kunnan perustaminen oli ollut harkinnassa.

Kuntaliitoksen jälkeen Korson alueen rakentamista alettiin suunnitella järjestelmällisesti. Korson keskusta-alueesta suunniteltiin liikekeskustaa ja pääliikennekeskusta, asumista taas ajateltiin keskitettävän enemmän muun muassa Kulomäen, Vierumäen ja Mikkolan alueille. Kaikkiaan ihmisiä ajateltiin sijoittuvan Korson alueelle noin 20 000.

Keskusta-alueen rakentaminen alkoi 1960-luvulla alueen vapauduttua rakentamiskiellosta. Ensimmäisenä isona, ja varsin omaperäisenä, projektina oli Kirkon rakentaminen. Omaperäisen siitä tekee se, että kirkko rakennettiin yhteistyössä seurakunnan ja Kansallis-Osake Pankin kanssa. Arkkitehtina toimi Olli Kuusi. Kirkko vihittiin käyttöön adventtisunnuntaina 1962. Vihkijäisvieraiksi saatiin tasavallan presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkonen.

Kirkon naapuritonteille syntyi 1960-luvun aikana liikerakennusten kokonaisuus, jotka ajan arkkitehtonisten ihanteiden mukaan ovat ulkoasultaan selkeitä, matalia ja graafisia. Niissä korostuu vaakalinjat ja laajat yhtenäiset näyteikkunapinnat. Kontrastit korostuvat niin mustavalkoisessa värityksessä kuin raskaiden kattojen ja keveiden seinäpintojen välisissä suhteissa. Nykyiset ikkunateippaukset haittaavat alkuperäisen arkkitehtuurin selkeyden ja kontrastisuuden hahmottamista.

Kirkon yhteyteen rakennettiin seurakuntakeskus ja tuhkahautausmaa vuosina 2000-2002 arkkitehtiopiskelijoiden Jari Frondeliuksen ja Jaakko Kepon suunnitelmien mukaan. Samalla kirkkotila ja liikerakennus uudistettiin. Samoihin aikoihin valmistui kirkkona vastapäätä LUMO:n lukio- ja monitoimitalo, joka on muuttanut alueen mittakaavaa rajusti.

Korson kirkko Merikotkantien ja Korsonpolun (entinen Korsontie) risteyksessä. 1964. VKM.



Villa Sjöberg
Yksittäisistä asuinrakennuskohteista Valokuvaa Vantaa -reitille osuu liikekeskustasta hieman kauempana sijaitseva Villa Sjöberg, joka tunnetaan myös nimellä Villa Korso. Arkkitehti Woldemar Baecmanin suunnittelema, vuonna 1959 valmistunut huvila sijaitsee ankkapuiston laidalla erittäin hienolla paikalla Ruusuvuorenmäen etelärinteellä. Se suunniteltiin Suomen Väri ja Vernissatehdas Oy:n teknisen johtajan asunnoksi. Nimensä rakennus sai ensimmäisen asukkaan mukaan. Tehdas itse sijaitsi Korsossa radan itäpuolella hieman asemakeskuksen eteläpuolella. 
Rakennus on suunniteltu paikalleen siten, että sen pitkänomainen rakennusmassa on sijoitettu luonnon muotoja mukailemaan. Ankkalammen puolelle avautuu julkisivun tärkein elementti, pitkä, katettu parveke. Rakennuksen dramaattinen sijoittuminen ja sen hallitut, selkeät linjat sitovat rakennuksen kansainväliseen arkkitehtuurin modernistiseen suuntaukseen. Rakennus huomioitiinkin omana aikanaan niin kotimaisissa kuin ulkomaisissa arkkitehtuurijulkaisuissa.



Villa Sjöbergiä esitellään italialaisessa arkkitehtilehdessä (julkaisuvuosi ei tiedossa). Skannaus kaupunginmuseon arkistossa. 
Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Tikkurilan alikulkutunneli ja vuosi 1708

Oltuaan vuosia suljettuna Tikkurilan asemaseudun mittavien rakennustöiden takia, Tikkurilan eteläinen alikulku avattiin vihdoin uudelleen keväällä 2018. Samalla paljastui alikululle tehty kasvojen kohotus. Uutuuksina alikulkuun ilmestyi pyöräparkki sekä taideteos nimeltä Kartasto 1708/2018. Taideteoksen pohjana on Samuel Broteruksen vuonna 1708 piirtämä kartta Tikkurilan seudusta. Kartta on piirretty yli 300 vuotta sitten, jolloin Tikkurilan seutu erosi tästä päivästä hyvin paljon. Katsotaan hiukan, minkälainen paikka Tikkurila oikein oli Broteruksen kartan tekohetkellä.

Maanmiittaaja Samuel Broterus esittelee Tikkurilan alikulun uutta kartta-taideteosta. Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Vuonna 1708 Suomen valtiota ei ensinnäkään ollut olemassa, vaan Vantaa oli osa Ruotsia. Itse asiassa tuolloin ei vielä puhuttu Vantaasta. Seudun nimi oli Helsingin pitäjä ja enemmistö seudun asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia. Tikkurila oli yksi paikkakunnan monista jo keskiajalla perustetuista kylistä, johon kuului muutamia maatiloja. Tikkurilan nimi Dickursby koostuu kahdesta osasta. Dickur tai suomeksi tikkuri, on vanha mittayksikkö, joka tarkoitti yleensä kymmentä oravannahkaa. Tosin tikkurissa voitiin mitata myös muita nahkoja. By taas on ruotsia ja tarkoittaa kylää. Tällaisia vanhoja -by päätteisiä kylännimiä löytyy Vantaalta vieläkin useita.

Kartan piirtämisajankohta vuonna 1708 oli todella vaikeaa aikaa Helsingin pitäjässä. Takana oli 1690-luvun suuret kuolonvuodet. Tuolloin neljä perättäistä katovuotta ja niiden mukana tuoma nälänhätä ja kulkutaudit korjasivat kaamean sadon kuolleiden määrässä. Heti perään vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota, joka vei lopulta Ruotsin suurvalta-aseman. Sota vei pitäjästä useita miehiä kuolemaan vieraille sotakentille. Sotaonnen kääntyessä Virosta ja Liivinmaalta saapuneet pakolaiset toivat mukanaan ruton. Rutto tappoi vuonna 1710 runsaasti pitäjäläisiä.

Ote Samuel Broteruksen Tikkurilaa kuvaavasta kartasta vuodelta 1708. Nykyinen Tikkurilan keskusta sijaitsee kuvan oikeassa yläkulmassa. Joessa erottuu oikealla myllynpaikat, joiden kohdalla sijaitsee nykyään Vernissa. Vuona 1708 Tikkurilan kyläkeskus sijaitsi jokea pitkin länteen, nykyisen Viertolan alueella. Kartta: Kansallisarkisto.
Vuonna 1713 venäläiset nousivat maihin Helsingin edustalla ja saapuivat pian sen jälkeen Helsingin pitäjään. Kaarle XII oli aiemmin sallinut ja rohkaissut joukkojaan raakaan hävityssotaan venäläisiä vastaan, joten lempeää suhtautumista paikallisväestöön ei ollut odotettavissa. Venäläismiehityksestä tulikin pitkä ja vaikea ja kesti aina vuoteen 1721. Ajanjaksoa kutsutaan isovihaksi.

Kartan tekohetki kuvaa siis varmasti yhtä Vantaan alueen vaikeinta ajanjaksoa. Mutta kartasta käy myös ilmi minkälainen rakenne pitäjässä oli satoja vuosia sitten. Nykyisellä Tikkurilan asemaseudulla ei ollut muuta kuin peltoa ja metsää. Tikkurilan keskusta sijaitsi silloin Viertolassa, paikalla jossa on nykyään Jokirannan koulu. Muita asutuskeskittymiä olivat Fastböle, joka on nykyäänkin samalla paikalla Heurekasta itään, sekä Simonsböle, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan urheilupuiston länsipuolella. Seudun asukasluku nousi tällöin vain muutamaan sataan henkilöön ja vaikeat vuodet varmasti verottivat siitäkin osan. Tätä lukua voi verrata nykyhetken Tikkurilan reiluun 5000 asukkaaseen.

Nykyiselle paikalleen aseman seudun ympäristöön Tikkurila muutti vasta rautatien valmistumisen myötä 1860-luvulla. Tällöin asumistihentymiä rupesi syntymään radan varrelle. Radan varrelle rakennetaan vielä nykyäänkin paljon uusia taloja. Nykyinen Tikkurilan keskus edustaa siis täysin uutta ja erilaista maailmaa kuin aika ennen rautatietä. Vaikka alikulkutunneli onkin nykyään kiireinen ohikulkupaikka, kannattaa taideteoksen luokse aina välillä pysähtyä hetkeksi miettimään, että seudulla on ollut elämää (ja tässä tapauksessa myös kuolemaa) jo kauan sitten.

Andreas Koivisto

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Myyrmäki

Lähiörakentamisen perusteita Vantaalla
Myyrmäen kivikautisen historian jälkeen seuraava alueen asuttamiseen liittyvä iso tapahtumasarja alkoi 1900-luvun puolivälissä ja liittyi sen ajan yhteiskunnallisen rakennemuutokseen. Sodan jälkeisessä Suomessa muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan oli raju. Maaseudun perinteiset elinkeinot eivät enää tarjonneet elantoa kaikille ja monet muuttivat kaupunkeihin, tai jopa naapurimaahan Ruotsiin työn perässä. Myös Vantaa, silloinen Helsingin maalaiskunta, sai oman osansa muuttoliikkeestä.

Maalaiskunnan esikaupungistuminen oli alkanut jo 1900-luvun alussa junaradan varrelle keskittyen. Uudet asuinpaikat lohkottiin vanhojen maatilojen maista. Vielä 1950-luvulla pääosa uusista asuinnoista rakennettiin lohkotuille omakotitonteille. Tilanne muuttui Helsingin maalaiskunnan kohdalla 1960-luvun lopussa, jolloin alueelle alettiin kaavoittaa kerrostaloalueita.

Voimakas kaupungistuminen aiheutti maalaiskunnalle taloudellisia paineita, koska kunta oli vastuussa infrastruktuurin rakentamiskustannuksista. Taloudellisen yhtälön ratkaisemiseksi kehiteltiin niin sanottu aluerakentamismalli, jossa rakennusliikkeet, rahoittajapankkien mahdollistamana, ostivat laajoja rakentamattomia maa-alueita asuntorakentamisen tarpeisiin. Maalaiskunta sopi alueiden kaavoitusperiaatteista ja rakennusoikeuksien määristä rakennusliikkeiden kanssa, jotka puolestaan ottivat kunnallistekniikan hoitaakseen.  Syntyneet kustannukset siirrettiin asuntojen hintaan, jotka taas tulivat ihmisille tavoitettavaksi yhteistyöpankkien tarjoamien lainojen kautta.

Myyrmäen synty

Myös Myyrmäen rakentaminen liittyy yllä kuvattuun aluerakentamisilmiöön. Erityisen alueesta tekee kuitenkin se, että Myyrmäkeen suunniteltiin isompaa kaupallista keskusta, kuin muihin aluerakentamiskohteisiin. Tarkoituksena oli kehittää aluetta koko Länsi-Vantaan aluekeskuksena. Kehityksen runkona oli suunniteltu ratayhteys Vantaankosken alueelle. 

Rakentaminen alkoi Myyrmäen pohjoisosista, ennen varsinaisten asemakaavojen valmistumista, edeten pikkuhiljaa etelän suuntaan. Myyrmäen asuinalueella ja sen kävely-ympäristöissä voidaan vielä nykyään hahmottaa hyvin sen aikaisia suunnitteluperiaatteita. Yksi näistä on kevyenliikenteen reittien erottaminen ajoneuvoliikenteestä. Esimerkiksi koulut ja muita julkisia palveluita sijoitettiin Myyrmäenraitin varteen, jota pitkin voi kulkea Paalutorilta Myyrmäen pohjoisosiin asti ylittämättä yhtään ajoväylää.

Kuvan etualalla on Louhelan lähiötä ja vasemmasta reunasta länteen vievä tie on Uomatie. Uomatien varteen on noussut ensimmäiset Myyrmäen kerrostalot. Kuva: VKM. 


Rakennuskantaa 1970- ja 1980 -luvuilta
Myyrmäen asuinrakennukset edustavat tyypillistä 1970-luvun rakennuskantaa. Arkkitehtuuriltaan erityiseen asemaan nousevat alueen julkiset rakennukset. 1970-luvun merkittäviä ostoskeskusrakennuksia on alueella kaksi. Myyrmäen pohjoisosassa sijaitsee arkkitehti Ilpo Hälvän suunnittelema Kuohukujan ostoskeskus ja aseman yhteydessä taas Myyrinpuhoksen ostoskeskus. Näissä kohteissa arkkitehtuurin sen aikaisia kokeilevimpia suuntauksia voitiin ottaa käyttöön vapaammin, kuin mitä asuinrakentamisessa oli mahdollista tehdä. Molemmissa on nähtävissä niin sanottu arkkitehtuurin konstruktivistinen suuntaus, jossa rakenneosia korostettiin julkisivun piirteenä. Pienistä ruutuosista koostuvat rasterijulkisivut ovat molemmissa ostoskeskuksissa tärkeitä ulkonäöllisiä ominaisuuksia.

Kuohukujan ostoskeskuksen voidaan ajatella olevan näistä kahdesta ostoskeskuksesta 60-lukulaisempi. Rakennus onkin valmistunut jo 1972. Sen arkkitehtuurissa toistuu edellisen vuosikymmenen ostoskeskusrakentamisen tunnuspiirteitä, kuten saman katon alle ryhmitellyt erilliset rakennusmassat ja pilari-palkkijärjestelmän käyttö. Kuohukujalla huomio kiinnittyy raskaan näköisen liimapuupalkistoon ja sen kontrastina oleviin kevyisiin paviljonkirakennuksiin, jotka molemmat olivat alkujaan väritetty ajalle tyypilliseen tapaan vahvalla oranssilla.

Vahvat värit ovat myös Myyrinpuhoksen tunnusmerkkinä. Rakennuksen on suunnitellut Arkkitehtuuritoimisto Pentti Ahola ja kumppanit ja se on valmistunut 1975. Tämä liikenteen solmukohdassa sijaitseva rakennus oli ensimmäinen rakennettu osa Myyrmäen aseman ympäristön liikekeskustaa. Alkuperäisissä suunnitelmissa rakennuksen sisältä oli suora kävely-yhteys asemasillalle, mutta se ei jostain syystä toteutunut. Erityisin piirre rakennuksessa on maamerkkinäkin toimiva ilmastointikonehuone rakennuksen katolla. Näin suuren maailman teknologisen kehityksen heijastumat näkyvät myös vantaalaisessa arkkitehtuurissa. Ihmisen astuminen kuun kamaralle ja muut tekniikan kehittymiseen liittyvät saavutukset inspiroivat ajan arkkitehteja tämän tyyppiseen suunnitteluun. Vantaalaisittain on tärkeä muistaa myös arkkitehti Suurosen Futuro ym. muovitalot, jotka valmistettiin silloin Hiekkaharjussa sijainneessa Polykem Oy:n tehtaassa.

Futuristisia vantaalaisia: VKM, Antti Yrjönen. 

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvassa postikortissa Futuro-talo Hirvensalmella vuonna 1968.


Myyrmäen aseman ympäristö alkoi todenteolla rakentua vasta 1980-luvulla. Alueella sijaitsevista 1980-luvun kohteista merkittävimmiksi nousevat koulurakennukset. Vuonna 1988 alueelle valmistui  Kilterin koulu, jonka on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäki. Tämä monimuotoinen rakennus edustaa arkkitehtuurin postomodernia suuntausta, joka syntyi yksitoikkoiseksi ajatellun 1970-luvun arkkitehtuurin vastapainoksi. Tunnuspiirteitä ovat muun muassa monumentaalisuus ja koristeellisuus, jotka molemmat toteutuvat Kilterin koulun arkkitehtuurissa. Toinen merkittävä 1980-luvun koulurakennus on 1988 valmistunut nykyinen Metropolian ammattikorkeakoulu. Sen suunnittelusta on vastannut Arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Päärakennus edustaa myös detaljeiltaan rikasta postmodernia kouluarkkitehtuuria Vantaalla. 
Kilterin koulun sisätilojen monumentaalisuutta. VKM, Elina Riksman, 2016.

Postmodernia yksityiskohtien runsautta. Kilterin koulun julkisivuja koristaa Jukka Mäen Pyramidien arvoitus -niminen taideteos. VKM, Elina Riksman, 2016. 



Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Myyrmäessä eletään muinaismeren rannalla

Kivikaudella Myyrmäen alue sijaitsi merenlahden rannalla ja oli osa laajaa etelärannikon kivikautista saaristoa. Myyrmäessä on asuttu historian saatossa monien tuhansien vuosien ajan ja siellä on tehty tähän mennessä Suomen suurimmat kivikautisen asuinpaikan arkeologiset kaivaukset. Kaivauksilta on löytynyt paljon esineitä ja maahan jääneitä jälkiä, jotka kertovat muinaisten myyrmäkeläisten elämästä.

Kaivaukset käynnissä Myyrmäessä vuonna 1973. Kuva: Hannu Männistö/Museovirasto.

Myyrmäessä aikoinaan sijainnut hiekkainen merenranta on tarjonnut suotuisat merelliset elinolosuhteet kivikauden ihmisille. Vanhemmalla kivikaudella ihmiset eivät yleensä vielä asuneet vuoden ympäri samalla paikalla. Elintapapa oli liikkuva ja vuodenaikojen mukaan muutettiin ruoan perässä. Merenranta tarjosi hyvät mahdollisuudet hylkeenpyyntiin ja kalastukseen. Muita elinkeinoja olivat ainakin hyötykasvien keräily ja muun riistan metsästäminen. Kivikauden edetessä sää lämpeni ja olosuhteet paranivat. Asumusmuotokin muuttui enemmän paikoillaan pysyväksi ja ihmiset ovat luultavasti voineet asua Myyrmäessäkin vuoden ympäri, löytäen lähialueilta kaiken tarvitsemansa.

Kivikauden myyrmäkeläiset ovat jättäneet jälkeensä muun muassa erilaisia kivisiä työkaluja, koristeltuja saviruukkujen sirpaleita, kivettyjä nuotioita, asumusten paalunsijoja ja punamullattuja hautauksia. Useat näistä esiintyvät nykyisen Myyrmäen nimistössä.  Vaikka näistä vanhimmista ajoista puhutaan yleisimmän löytömateriaalin mukaan kivikautena, parempi nimitys voisi olla puukausi. Tavallisin kaikista ihmisten käyttämistä materiaaleista oli nimittäin puu. Puusta ei vaan ole säilynyt oikein mitään nykypäivään, sillä valtaosa puuaineksesta on maatunut ja hävinnyt vuosituhansien saatossa. Puun ja muiden kasvikunnan materiaalien lisäksi tarvekalujen raaka-aineena käytettiin yleisesti luuta ja nahkaa, mutta nämäkin aineet ovat useimmiten maatuneet.

Kivikausi-nimityksen aikakaudelle antaneista kivistä Myyrmäessä ja muualla Suomessa tärkein oli kvartsi. Kvartsista lohkesi iskettäessä teräviä iskoksia, joista voitiin työstää erilaisia työkaluja, kuten nuolenkärkiä ja kaapimia. Kivikautiset ihmiset ovat tunteneet kivet hyvin ja osanneet valikoida hienoimmat ja parhaimmanlaatuiset raaka-ainekappaleet. Kvartsi on yleensä valkoista, mutta kivikautisilla asuinpaikoilla esiintyy myös vaaleanpunaista ruusukvartsia ja mustanharmaata savukvartsia. Lisäksi välillä löytyy miltei puhdasta läpinäkyvää kvartsia, eli vuorikristallia. Eri liuskelajeista on puolestaan valmistettu isompia työkaluja, kuten kirveitä ja talttoja.

Erivärisistä kvartseista päätellen värit ja kauneus näyttävät kiinnostaneen kivikauden myyrmäkeläisiä. Sen ajan väri-ihanteista on kuitenkin hyvin vaikea kirjoittaa varmasti, sillä tietoa on niin niukasti. Selvää on kuitenkin, että punainen on ollut hyvin tärkeä väri. Punamullalla on maalattu muualta Suomesta löytyneitä kivikautisia kalliomaalauksia ja se esiintyy myös kivikauden haudoissa. Tällaiset punamultahaudat erottuvat maassa ihmisten muotoisina punamultaläikkinä, mikä tarkoittaa että koko ruumis on haudattaessa peitetty punamullalla. Tällaisia hautoja on löytynyt Myyrmäestäkin useita ja ne kiertävät pitkälle Paalukylänpuiston kalliota, joka on voinut toimia haudoille jonkinlaisena kivikautisena muistomerkkinä. Yksi tällainen hauta on ennallistettu ja löytyy Artsin sisääntuloaulasta lattian alta.

Myyrmäestä löytynyt punamultahauta. Kuva: Leena Ruonavaara/Museovirasto.

Myyrmäkeen haudatut ja muinaismeren rannalla kalastaneet ja hyljestäneet ihmiset liikkuivat kesäisin vesitse ruuhilla, eli puunrungoista koverretuilla veneillä, ja metsässä jalan. Talvisin oli käytössä sukset, joilla pystyi liikkumaan sekä metsässä, että jäisillä vesistöillä. He saattoivat taittaa pitkiäkin matkoja metsästys- ja kasvien keräilyreissuillaan. Ihmisten seurana oli luultavasti myös koiria, jotka pystyivät talvisin vetämään rekeä.

Kivikauden keskivaiheilta Myyrmäestä ei ole paljon todisteita ihmistoiminnasta, mutta kivikauden loppupuolella Myyrmäkeen tuli taas väestöä. Tällöin meri oli jo vetäytynyt kauemmaksi ja ihmiset asettuivatkin meren sijasta Mätäojan joenuoman varteen asumaan. Uusilla tulokkailla oli myös aikaisemmista metsästäjä keräilijöistä poikkeava elämäntyyli, sillä he pitivät karjaa. Heidän jäljiltään on muun muassa löydetty nuorilla koristeltuja saviastioita.

Myyrmäestä löytyneitä nuorakeraamisia astioita. Kuva: István Bolgár/Museovirasto.

Myyrmäessä on asuttu myös kivikauden jälkeen pronssi- ja rautakaudella. Tästä kertovat lähinnä erilaiset tulisijat. Myyrmäestä on myös keskiajalle ajoittuvia löydöksiä. Näiltä myöhemmiltä ajoilta olevat löydöt ovat kuitenkin paljon kivikautta vähäisemmät.

Vaikka Myyrmäestä on arkeologisia löytöjä useilta eri asutusvaiheilta, ei kyseessä näytä olevan usean tuhannen vuoden asutusjatkumosta. Niin hyvä paikka Myyrmäki on kuitenkin ollut asua, että sinne on aina palattu. On ihmeellistä ajatella, että nykyäänkin tallomme ostoksille Myyrmanniin mennessämme täsmälleen samoja paikkoja, kun useita tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset. Vantaalla ei ehkä enää ole tarjota asukkailleen merenrantatontteja. Sen sijaan kaupunki pystyy tarjoamaan hyviä tarinoita menneisyydestä ja Myyrmäessäkin voi kuvitella mielessään, kuinka astelee muinaismeren rannalla!


Kirjoittaja on kaupunginmuseon arkeologi Andreas Koivisto

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Tikkurila

Kotiseutuneuvos Lauri Leppänen totesi: "Valokuvaaminen auttoi minua juurtumaan kotiseutuun". Siksi Vantaan kaupunginmuseo järjestää huhtikuussa kolme ilmaista Valokuvaa Vantaa -valokuvauskurssia. Kierroksilla tutustutaan vantaalaisiin kaupunginosiin valokuvaten niitä ammattilaiskuvaaja Antti Yrjösen opastuksella. Kurssille osallistuakseen ei kuitenkaan tarvitse olla ammattilainen ja kännykkäkin riittää välineeksi. Ensimmäisellä kurssilla kuvataan Tikkurilassa. 

Tikkurila on vanha kauppapaikka, jonne sisämaan hämäläiset toivat turkiksiaan myytäväksi.  Nahat koottiin kymmenen kappaleen nipuiksi, jota kutsuttiin tikkuriksi. Tästä kaupunginosa on saanut nimensäkin. Tikkurila on historiallinen liikenteen ja kaupankäynnin solmukohta, jossa ovat ristenneet jo keskiajalta lähtien Suuri Rantatie eli Kuninkaantie ja Keravanjoen vesi- ja jääreitit. Tähän risteyspaikkaan rakennettiin 1860-luvulla Suomen ensimmäisen rautatieyhteyden pysähdyspaikka ja Tikkurilan kookas tiilinen asemarakennus.


Tutustuminen Tikkurilan historiaan on hyvä aloittaa vanhalta asemalta
Tikkurilan kehittyminen asuinalueena on pitkälti kytkeytynyt päärataan. Helsinki-Hämeenlinna rataosuus valmistui vuonna 1862, jolloin Tikkurilan asema oli Helsingin pitäjän ainoa pysähdyspaikka. Rautatie toi teollisuutta, kauppoja sekä asukkaita, jotka kulkivat töihin Helsinkiin. Carl Albert Edelfeltin suunnittelema Tikkurilan vanha rautatieasema vuodelta 1862 on maamme vanhin säilynyt tiiliasema ja tässä valtakunnallisesti merkittävässä, suojellussa rakennuksessa toimii Vantaan kaupunginmuseo.

Saksalaisperäistä nk. pyörökaarityyliä edustava punatiilinen asema oli valmistuttuaan ympäristöään voimakkaasti dominoiva kolmikerroksinen rakennus. Rakennusvaiheessa aseman ympärillä ei vielä ollut asutusta, koska tuolloin Tikkurilan kylä sijaitsi etelämpänä jokivarressa. Suuren aseman rakentamisessa varauduttiin liikenteellisesti tärkeän paikan kehittymiseen.



Tikkurilan vanhan rautatieaseman alueella sijaitsi monia sen toimintaan liittyneitä rakennuksia, kuten vasemmalla näkynyt lippakioski. Kuva vuodelta 1956, VKM/ Lauri Leppänen ja Viljo Holopainen.


Joenvartta pitkin Vernissalle ja padolle
Merkkejä Tikkurilan moninaisesta historiasta löytää parhaiten Keravanjoen ympäristöstä. Vanhalta asemarakennukselta kannattaakin suunnata kohti rantaa ja Vernissatehdasta.

Tikkurilan vernissa- ja väritehtaiden historia alkoi 1860-luvulla, kun Tikkurilankosken myllyn yhteyteen perustettiin öljypuristamo ja muutamaa vuotta myöhemmin vernissatehdas. Vuonna 1919 öljy- ja vernissatehtaan viereen rakennettiin uusi maali- ja lakkatehdas. Aluksi maalinvalmistus oli pienimuotoista, mutta tehtaan toiminnan merkittävä laajentuminen tapahtui jo 1920-luvulla. Öljynpuristamosta on vuosien saatossa kehittynyt nykyinen Tikkurila Oyj -konserni, jonka tehtaat toimivat yhä Tikkurilan alueella. Väritehtaan toiminta siirtyi lopullisesti Keravanjoen eteläpuolelle 1980-luvun lopulla.

Keravanjoessa on ollut myllytoimintaa varten useita patoja, joista on nykyisin nähtävillä vuonna 1912 rakennettu massiivinen kiviharkkopato betonisydämellä. Tikkurilankosken pato on rakennettu tasarakeisesta Espoon Bodomin biotiittisarvivälkerapakivigraniitista, jota on louhittu mm. Juvanmalmin alueella. (Lähde: Historiallisen Tikkurilankosken padon kivimateriaalinselvitys, Geologian tutkimuskeskus 2018). Tikkurilankosken virkistyskäytön kehittäminen on käynnissä ja siihen liittyy osaltaan huonokuntoisen kalatien ja padon osittainen purkaminen ja puretun historiallisen kivimateriaalin uudelleen käyttäminen ranta-alueen muissa kohteissa.


Vernissatehdas ja vuonna 1912 rakennettu kivinen pato. VKM.

Helsinggård ja Kuninkaala
Vernissaa vastapäätä ylittäessäsi sillan Keravanjoen itäpuolelle tulee vastaan Kuninkaalan keskiajalle sijoittuva kylä ja lähimpänä jokea Helsinggårdin keltainen seurantalo. Jatkaessasi matkaa joen eteläjuoksun suuntaan näet Tikkurilan väritehtaiden hallintorakennuksia jotka valmistuivat 1960-luvulla.

Svenska Odlingens Vänner i Helsinge ja myöhemmin Dickursby Ungdomsförening ry:n omistama seurantalo Helsinggård valmistui vuonna 1913. Kuva 1910-luvun loppupuolelta, VKM.

Heureka edustaa jokirannan modernia arkkitehtuuria
Ajatus tiedekeskuksen perustamisesta Suomeen ja pääkaupunkiseudulle syntyi 1980-luvun alussa. Hankkeen tavoitteena oli kaikki tieteenalat kattava ja suomalaista tutkimusta ja teknologiaa esittelevä, mutta myös kansainväliset mitat täyttävä keskus. Vantaa tarjoutui tiedekeskuksen isäntäkaupungiksi. Kaupunki lahjoitti keskusta varten tontin ja rahoitti puolet perustamiskuluista. Toinen puoli kuluista tuli elinkeinoelämältä ja valtiolta. Vuonna 1985 käytiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Mikko Heikkisen, Markku Komosen ja Lauri Anttilan ehdotus nimeltä ”Heureka”.

Tiedekeskus Heureka. Takana päärata ja pysäköintialue. Kuva vuodelta 1996. VKM / Scan-Foto Oy.


Söderlingin mylly ja Villa Söderbo
Ylittäessäsi Silkkisillan takaisin joen länsipuolelle näet Keravanjokeen laskevassa jyrkässä rinteessä sijaitsevan nykyisin kesäkahvilana toimivan Söderlingin tai myöhemmin Veinin myllynä tunnetun punamultaisen puurakennuksen. Sen vieressä on keltainen huvila, entinen myllärin talo, Villa Söderbo. Talossa toimi aikanaan myös myllyn konttori. Rakennukset ovat valmistuneet 1930-luvulla.

Myllyn rakensi itsekin mylläriperheestä kotoisin oleva Ernst Söderling. Mylly oli erikoistunut vehnäjauhojen valmistukseen. Myllyn aloittaessa toimintansa vehnän viljely oli vielä harvinaista, eivätkä kotimaiset yksiparisilla kivillä jauhetut jauhot pärjänneet laadussa tuontijauhoille. Todistaakseen, kuinka hyviä jauhoja hänen myllystä oli mahdollista saada, Söderling kiersi pitäjää antamassa jauhoja maanviljelijöille ja emännille kokeiltavaksi. Myllyn tuotanto oli suurimmillaan 1950-luvun alussa, jolloin se palveli koko lähialuetta. Saman vuosikymmenen loppupuolella pienet myllyt joutuivat kuitenkin vaikeuksiin, kun amerikkalainen halpa vehnäjauho saapui kilpailemaan markkinoista ja myös Söderlingin mylly lopetti vuonna 1956. Vantaan kaupunki osti tontin vuonna 1988. Mylly vuokrattiin Veini Vuorelalle, minkä jälkeen sitä on alettu kutsua Veininmyllyksi. Nykyisin myllyssä toimii kesäkahvila. Kesäisin sen tiloissa järjestetään myös muuta toimintaa kuten rantatansseja ja kesäteatteriesityksiä. Villa Söderbo toimii kaupungin taiteilijaresidenssinä.


Söderlingin mylly ja vasemmalla puiden takaa pilkottava Villa Söderling valmistuvat 1930-luvulla. VKM / Anne Vuojolainen.


Silkkitehdas
Söderlingin myllyn lähistöllä sijaitseva Silkkitehdas muodostaa ehjän ja yhtenäisen tehdasmiljöön jonka punatiiliset rakennukset valmistuivat 1934–1964. Suomen silkkiteollisuus Oy perustettiin vuonna 1933 Helsingissä, mutta jo seuraavana vuonna se muutti Tikkurilaan. Tehtaan vanhimmat osat valmistuivat 1930-luvulla, ja viimeisimmät laajennukset 1960-luvulla. Laajimmillaan tehtaaseen kuului kutomo, värjäämö, painamo, tarkkaamo, pakkaamo ja toimistotiloja. Rakennusten vanhempien osien suunnittelija oli Herman Kues ja uudempien Matti Finell. Tikkurilan Silkin loiston päivät sijoittuivat 1950-luvun puoliväliin, jolloin se työllisti yli 700 henkeä. Suurin osa työntekijöistä oli naisia.

Yhtiön perusteollisuus lopetettiin vuonna 1977, kun kutomo lakkautettiin. Tämän jälkeen tehtaan tiloissa jatkettiin vielä lippujen valmistusta, kunnes teollinen toiminta loppui kokonaan vuonna 1990. Tehdastoiminnan lopettamisen jälkeen tiloissa on toiminut erilaisia yrityksiä, taiteilijoita, teatteri ja arkkitehtuuripäiväkoti. Nykyään tehtaan tiloissa on tanssi- ja musiikkiharrastustoimintaa sekä Silkinportin monikulttuurinen toimintakeskus.

Tikkurilan Silkki Oy. Keskellä näkyy tehtaan suuri kutomorakennus. Kuva: 1965, VKM/Studio B. Möller.


Joelta takaisin asemaseudulle ja Asematielle
Tikkurilan kaupalliset palvelut ovat sijoittuneet yli sadan vuoden ajan sen vanhimman liikekadun varrelle Asematielle. Saman tien varrelle ovat sijoittuneet myös kunnan maalliset ja hengelliset palvelut. Tikkurila on ollut kunnan hallinnollinen keskus vuodesta 1946, jolloin entinen maalaiskunnan keskus Malmi liitettiin Helsinkiin. 

Kaupungintalo ja sitä vastapäätä sijaitseva Tikkurilan kirkko otettiin käyttöön vuonna 1957. Kaupungintalo peruskorjattiin 2010-luvun alussa ja siihen rakennetussa laajennusosassa toimii kaupunginvaltuusto.

Asematien kaupunkikuvasta on muodostunut kerroksellinen, eri aikakausien muovaama. Alueella on nähtävissä 1950-luvun rakennusperintöä kaupungintalon ja kirkon lisäksi ns. Kassantalon liikerakennuksessa ja asuinkerrostalossa Asematie 1:n kiinteistössä.  Asematiellä on lisäksi havaittavissa 1970-luvun ihanteisiin perustuvaa autokaupunkia sekä 1980-luvun isojen kaupallisten yksiköiden rakentamista.

Ilmakuva Tikkurilasta noin vuodelta 1967. Etualalla kulkee Asematie, jonka varrella on liikerakennuksia. Asematien mutkassa on kunnantalo. Sen eteläpuolella on Tikkurilan kirkko. Kuva: VKM/Kuultokuva Oy.



Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Anne Vuojolainen. 


sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Uusilla kotikulmilla – kuvaamisen juurruttava voima

Kun puolisen vuotta sitten kiertelin ympäri Vantaata tavoitteenani seistä samoissa paikoissa, joissa Lauri Leppänen kameroineen seisoi yli puoli vuosisataa aiemmin, huomasin, että paikkakunnalle on kasvanut paljon uusia pensaita ja liikennemerkkejä. Usein juuri kuvauspaikan ja kuvauskohteen välille.

Kuva: Stella Karlsson, VKM
Huomasin myös, että Lauri Leppäsellä ja minulla on jonkin verran yhteistä. Leppänen perheineen muutti Vantaalle lähes 70 vuotta sitten, vuonna 1949. Valokuvaaminen alkoi harrastuksena, mutta muuttui pian tavoitteelliseksi, sillä 1950-luvun puolivälissä Leppänen sai tehtäväkseen tuottaa opetusmateriaalia kotiseutuopetusta varten. Leppänen koki, että valokuvaaminen auttoi häntä juurtumaan uuteen asuinpaikkaansa.

Jaan kokemuksen valokuvaamisen juurruttavasta vaikutuksesta. Olen kulkenut Vantaalla töissä noin vuoden ajan. Leppäsen kuvauspaikkojen jäljittäminen on auttanut hahmottamaan uutta ympäristöä. Kuvat ja kuvaaminen ovat näyttivät minulle, että Vantaa on monimuotoinen ja kaunis kaupunki.

Leppäsen kuvauspaikoilla vieraileminen on auttanut minua luomaan yhteyden Vantaan historiaan. Moni asia on muuttunut, mutta paljon vanhaa on myös säilynyt. Uskon, että myös Lauri Leppänen pyrki kuvatessaan tekemään näkyväksi yhteyttä nykyhetken ja menneisyyden välillä, sillä hän usein suuntasi kameransa vanhoihin rakennuksiin ja maisemiin, joita piti säilyttämisen arvoisena.

Toivon, että kuvaparit paitsi auttavat havainnollistamaan ajan kerroksia ja Vantaan muutosta viimeisten vuosikymmenien aikana myös kannustavat ihmisiä tutustumaan omaan kotiseutuunsa!

Kuva: Stella Karlsson, VKM
Vantaan kaupunginmuseon näyttely #ThrowbackVantaa – Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt koostuu kuvapareista, jotka kertovat muutoksesta, kaupungin väestönkasvusta ja harppauksesta maaseutupitäjästä vilkkaaksi liiketoiminnan keskittymäksi. Kuvat myös osoittavat monen asian arjessa pysyneen samana. Näyttely on avoinna Vantaan kaupunginmuseossa, Tikkurilan vanhalla asemalla, 8.2.-30.11.2018. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näyttelyn kuvapareista ja Lauri Leppäsen valokuvista on julkaistu myös kirja Kotikulmilla – Kuvia Vantaasta ennen ja nyt, jonka kustantaja on Vantaan historiatoimikunta.

Kuviin voi tutustua myös Vantaan Sanomien juttusarjassa, jossa julkaistaan viikottain yksi näyttelyn kuvapareista.

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon valokuvaaja.

Antti Yrjönen

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kaupunginmuseon kokoelmat ja kulttuuriperintökohteet avautuvat yleisölle

Kaupunginmuseon arkisto-, esine-, ja valokuvakokoelmat ovat laajat ja tähän asti niihin on päässyt tutustumaan ainoastaan paikan päällä ajanvarauksella. Tammikuussa julkaisimme yleisöversion kokoelmapolitiikastamme ja kerroimme miten kokoelmamme ovat muodostuneet ja millä perusteilla niitä laajennetaan. Seuraava askeleemme mahdollistaa kokoelmiin tutustumisen kotisohvalta Finna- sivuston kautta.

Armas Lindgrenin suunnitelma Håkansbölen kartanosta 1905, joka ei ikinä toteutunut.

Finna on valtakunnallinen hakupalvelu, joka kokoaa yhteen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot. Vantaan kaupunginmuseon omalle sivulle pääset täältä. Palvelussa voit tutustua esineisiin, kuviin, arkistoaineistoon ja rakennusperintökohteisiin. Uutta materiaalia viedään sivustolle viikottain. Kevään mittaan työn alle pääsee esimerkiksi Håkansbölen kartanon historialliset kuvat, vantaalaiseen teollisuuteen liittyvää aineistoa ja lisää ilmakuvia.

Hakunilan seutua ilmasta 2017,  kuva Antti Yrjönen.



Tällä hetkellä Finnassa on julkaistu materiaaleja seuraavilla teemoilla:

-Risto Vilhusen kokoelma
-Håkansbölen kartanon kokoelma
-Arkeologiset kaivaukset Vantaan seudulla
-Uusia ilmakuvia

Tutustu Kaupunginmuseon Finna-näkymään.

Taiteilija Risto Vilhusen kokoelmaan kuuluva harakka, jolla on aivan erityinen tarina. Kuva Mikaela Ihander.

Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti, myös kaupallisessa käytössä. Mainoskäyttöön tarvitaan kuvissa olevien henkilöiden lupa. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa). Finnassa näytettävät kuvat lisensoidaan Nimeä 4.0 Kansainvälinen (CC BY 4.0) -lisenssillä. Palvelussa näytettävät kuvat eivät ole painokelpoisia. Lisätietoja kuvien käytöstä saat kuva-arkistosta, kuva-arkisto@vantaa.fi.

Stella Karlsson